Ihan toisilla tunteilla luettiin mökissä nummella kellon lyöntejä. Mummo Dientjen oli toipunut ja ihmeellisen pian, kun uskollinen tyttö häntä syleili. Äiti oli pyyhkinyt pois kyyneleensä; morsian ei sitä voinut, mutta hän kuunteli kumminkin äidin lohduttavia sanoja ja kaikkia, millä äiti koki puolustaa poikaansa. Geesjen ei puhunut mitään, pudisti vain silloin tällöin päätään, ikäänkuin olisi hän tahtonut sanoa: "Äiti kulta, en usko sinua." Ja äiti puhui ja puhui ja lausui ajatuksia, mitä hän, pahapa kyllä, ei itse uskonut.
Myöhemmin iltapäivällä sanoi Geesjen lähtevänsä asialle, vaikka hän vain aikoi mennä katsomaan, missä Thijs vietti iltansa. Koska hänen nyt täytyi kulkea yksin, tahtoi hän palata ennen pimeää. Hän käski mummon nauttia hiukan päivällislepoa virkistyksekseen ja vei jalka-astian ja nojatuolin pikkukammariin, missä oli pimeämpi. [Hollannissa käytetään — kentiesi ilman kosteuden takia — omituista, jakkaran muotoista tuli-astiaa, joka on niin laitettu että sen päällä voi pitää jalkansa. Pikkukaupunkien kahvipidoissa tuo jokainen kunnon kahvimummo tuollaisen jalka-astian mukanaan; niin tarpeellisina niitä pidetään.]
Dientjen-parka, joka oli ollut kovien liikutusten vallassa, tunsi itsensä niin väsyneeksi ettei viipynyt kauan, ennenkuin hän meni uinuksiin. Hän ei kumminkaan oikein nukkunut, olihan vain tuollaisessa tilassa, jossa tieto siitä, mitä ympärillä tapahtuu, ei ole kokonaan kadonnut, unen kumminkin painaessa silmälautoja.
Himmeästi kangasti menneisyys hänen edessänsä. Paljon semmoista, joka oli tapahtunut, jota oli kaduttu ja anteeksi annettu, paljon, jota olisi voinut tapahtua, jos hänen toivomuksensa olisivat tulleet täytetyiksi, kulki hänen sielunsa silmien ohitse mitä ihmeellisimmissä haamuissa ja muodoissa. Hän oli näkevinänsä rakkaan poikansa katuvaisena, palaavan takaisin; hän oli näkevinänsä miehensä, joka kumartui hänen puoleensa suudellakseen häntä, ja tornin kellon ääni — se löi juuri seitsemän — kuului kuin ääni korkeudesta, joka kutsui hänet kohoumaan maasta ylös.
Hän oli kuulevinänsä että tuvan ovea avattiin, mutta se ei saanut hänen unisia silmiänsä aukenemaan. Ovi aukeni todelta. Thijs oli tullut takaisin. Miksi hän oli tullut, ei hän itsekään enää tiennyt, kun hän jo seisoi huoneessa. Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei ketään nähnyt, meni hän pöydän luo ja sieltä piirongin. Siinä tointui hän. Hänen täytyi saada rahoja; äiti oli niitä kieltänyt häneltä, ja kieltäisi yhä. Äiti oli muka sanonut ettei hänellä rahoja ollut. Mitä, jos hän, Thijs, itse ryhtyisi tutkimaan! Hänen kätensä vapisivat, kun hän haki piirongin avainta, joka tavallisesti makasi akkunalla, mutta nyt ei ollut siellä. Hän tempasi ylimmäistä laatikkoa, ja lukko, joka ei ollut oikein luotettava, eikä äidin mielestä tarvinnutkaan olla, antoi kohta perään. Hän veti ulos laatikon, mutta siinä oli vain vähän vaatteita ja paitoja. Hän ei huomannut että nämä olivat hänen omansa, jotka äiti oli pessyt, kiilloittanut ja huolellisesti kääntänyt yhteen. Hän veti ulos toisen laatikon. Se sisälsi äidin vaatteita ja siinä, eräässä kulmassa, käärittynä kirjavaan nenäliinaan, joka oli ollut hänen isänsä, tapasi hän, mitä hän tuskin luuli tapaavansa — rahoja: kolme kirkasta hopeataalteria.
"Hän petti siis minua; hänellä on rahoja!" mumisi Thijs itsekseen, sillä ikäänkuin torjuakseen pois omantuntonsa nuhteet. "Hän tahtoi kiusata minua, ja sentähden hän sanoi, ettei hänellä ollut." — Ja tuo ajatus mielessään pisti hän rahat taskuunsa, työnsi laatikon paikalleen ja riensi ulos.
Hän juoksi kylään semmoisella kiireellä kuin olisi häntä takaa-ajettu, ja hiljensi vauhtiaan vasta kun tuli Punaisen Leijonan luo. Hän viipyi siellä muutamia tuntia ja koetti hurjaan iloon upottaa sisällisen levottomuutensa, odottaessaan ystäväinsä tuloa. Vihdoin — yötä oli jo kulunut koko joukon ja kuu oli peittynyt pilvien taa — astui Kaarle sisään, mutta yksin. Thijs vapisi, kun näki hänen. "Entäs juffrow Stans?" kuiskasi hän.
"Hän odottaa sinua", kuului vastaus.
Kaarlen ääni vapisi vähän. Levottomasti katseli hän ympärilleen ja oli niin huolestunut ettei kuullut, kun Thijs pyysi hänet istumaan ja juomaan lasin viiniä. Hän tarttui sen sijaan nuorukaisen käteen ja vei hänet, sittenkuin kiireesti olivat pistäneet poskeensa suuren lasillisen konjakkia, ulos pimeälle kadulle.
Thijs ei tullut huomanneeksi että Kaarle valitsi pimeimpiä käytäviä ja kääntyi selin niihin puoteihin, jotka vielä olivat valaistut.