"Kentiesi", vastasi Geesjen; "kentiesi olisi parasta että antaisin sormuksen takaisin. Mutta kumminkin — ei haittaisi jos saisi tietää, missä tuo vieras herra nyt on. Sen voisi Govert ilmoittaa, joka osti sormuksen. —"
"Siinä olet oikeassa", myönsi mummo Dientjen, sillä hän muisti, mitä mummo Heinriks oli hänelle kertonut. "Mutta" — lisäsi hän empivästi — "mitä hyvää siitä olisi?"
"Mitäkö hyvää?" kysyi tyttö ihmeissänsä. "Jos ihmistä pidetään rikoksellisena, joka ei sitä ole…"
"Jos takissa oleva reikä repeää vähän isommaksi — vähät siitä. Toista tahraa siinä, missä jo tahra ennestään on, ei kukaan huomaa", sanoi mummo Dientjen ja meni kammariin.
Geesjen seisoi siinä ihmeissänsä. Hän ymmärsi että mummo tarkoitti Thijsin kotivarkautta ja ettei hän ollut sitä unohtanut eikä anteeksi antanut. Tyttö alkoi pelätä tätä ankaraa, vanhaa eukkoa, joka ei näyttänyt säälivän omaa lihaansa ja vertansa. Mutta tämä sama vanhus oli kumminkin ollut hänelle, Geesjenille, niin hyvä. Geesjen ei osannut tätä selittää. Hän ei ymmärtänyt että äiti, juuri sentähden että hän niin sanomattomasti rakasti poikaansa, tunsi itsensä tämän käytöksestä sitä syvemmin loukatuksi, ei että tämä loukkaus tunkeusi hänen luihinsa ja ytimeensä saakka.
Hiljainen noputus ovelle kuului, ja kuu Geesjen oven avasi, näki hän kummakseen edessänsä eilispäivän vieraan, mutta hyvin kalpeana.
"Gerrit, näin aikaisin!" huudahti tyttö. "Odota, minä käsken mummon tänne."
"Ei, älä sitä tee. Minä tahdon puhua sinun kanssasi kahden kesken,
Geesjen."
"Mitähän sinulla on minulle sanomista, jota mummo ei saisi kuulla?
— Mummo, tulkaa ulos." — Tämä tuli paikalla ja Geesjen lisäsi:
"Gerritillä on jotakin meille sanottavaa."
Puuseppä oli mitä suurimmassa tuskassa. Hänen oli melkein mahdotonta toimittaa asiansa… Jos Geesjen ei olisi kutsunut sisään vanhaa, ankaraa mummoa!