"Olet siis löytänyt sen, kätkenyt sen, korjauttanut sen salaa ja — tahdoit antaa minulle kapineen, joka ei ollut sinun omasi!" huudahti Geesjen tulipunaisena. "Ja Thijsiä sinä eilen uskalsit tuomita! Sinä kuvasit hänet niin mustaksi ja riettaaksi, ettei tien vieressä oleva nälkäinen koirakaan olisi ottanut leipäpalaa hänen kädestään, jos olisi ymmärtänyt puhettasi — —"
"Riittää jo, Geesjen", sanoi Dientjen tyynesti. "Meillä ei ole mitään tekemistä teidän kanssanne, Smits, eikä meillä täällä ole tilaa teille. Gerrit pötki tiehensä sanaa sanomatta."
Geesjen oli arvannut aivan oikein. Gerrit oli aina pitänyt häntä silmällä ja luuli nyt, kun Thijs oli poissa, paremmin onnistuvansa. Kun hän löysi sormuksen, luuli hän sen olleen varastettujen kapineiden joukossa ja ettei sitä erikseen kaivattaisi. Ja hän ajatteli sen avulla huokeastikin pääsevänsä tytön suosioon.
Kun mummo ja Geesjen jäivät kahden kesken, olivat molemmat vähän aikaa ääneti. Vihdoin sanoi Dientjen: "Oliko Smits todellakin niin ankara tuomiossaan… Se kyllä oli oikein. Kumminkaan ei hän koskaan olisi voinut tehdä, mitä Smits — vai mitä luulet?"
"Ei mummo, ja vielä vähemmän sitä, mistä häntä syytetään."
"Minä menen kylään, Gees, ja ilmoitan tämän, vaikka. ottaisivat minut vastaan kivien heitolla."
Tyttö riemastui. Hän oli nyt varma siitä, että äiti toivoi saavansa nähdä Thijsin vapautettuna murtovarkauden syytöksestä, vaikka hän sen kautta ei voisikaan aivan puhdistua.
Niiden tietojen nojalla, jotka nyt tulivat päivänvaloon, alettiin kylässä ja myös Beerensteinillä tulla siihen luuloon että vieras, joka samana yönä oli kadonnut, oli osallinen murtovarkauteen, kentiesi itse päävaras. Häntä ruvettiin sentähden etsimään, mutta aivan vähällä menestyksellä.
Äiti näkyi saaneen jonkunlaisen lohdutuksen siitä, mitä Gerritistä tuli ilmi, eikä hän enää näkynyt pitävän Thijsiä, jota hän aina hän sanalla tarkoitti, huonoimpana kaikista; mutta tämä lohdutus ei ollut pitkällinen. Kun hän kylässä kävi, herätti hän niin suurta huomiota, ettei hänellä ollut uskallusta siellä uudelleen näyttäytyä, vaikka hän aivan hyvin tiesi että tämä huomio pääasiallisesti perustui sääliin. Hän istui enimmäkseen kotona, tahi vartioi lehmäänsä laitumella.
Geesjen, joka oli ottanut toimeksensa hänen tehtävänsä kylässä, koetti kotona kaikin tavoin saada hänen mielensä poikaa kohtaan leppymään, mutta kaikki tuollaiset kokeet olivat turhat. Monta kyyneltä vuodatti Geesjen, ja monta huokausta pusertui hänen rinnastaan, kun hän ajatteli kykenemättömyyttään, sillä siitä luuli hän onnistumattomuutensa riippuvan. Hän ei kumminkaan luopunut tästä rakkauden työstä; mutta vaikka hän ei nähnytkään siitä mitään hedelmiä, ei hänen hyvä tarkoituksensa kumminkaan ihan hukkaan mennyt. Kaikki, mitä haavoitettu äidin sydän saattoi antaa palkinnoksi siitä, minkä se sai sen luovutti se nuorelle tytölle, ja tämä lemmen kilpailu esti vanhuksen vaipumasta toivottomuuteen. Vanha sydän lämpeni siitä uskosta ja toivosta, joka virtasi nuoren rakastavasta sydämestä.