"Mynheer", sanoi Thijs ja loi silmänsä nummelle päin, "enhän saata ainaiseksi jättää vanhaa äitiäni."
"No, tee niinkuin tahdot. Jää siksi, mikä olet. Ei kannata minun sinusta huolehtia… Elä onnellisena kukkiesi ja siementesi parissa; ymppää vielä monta hedelmäpuuta isännällesi! Minä en sinusta välitä." Ja nämä sanat sanottuaan käänsi hän Thijsille selkänsä ja lähti kulkemaan.
Thijs seurasi häntä silmillään vähän aikaa. Äkkiä kohotti hän päänsä, ja silmät, jotka puoleksi olivat täynnä kyyneliä, alkoivat hehkua. "Ei niin, mynheer! Minä seuraan teitä. Äiti saa tulla toimeen ilman minutta jonkun aikaa… hänen edukseenhan lähdenkin täältä. Tän'iltana antaa sisarenne minulle vastauksensa… Todellako? Oi, en saata oikein sitä uskoa. Ettehän vain tee pilkkaa minusta? Ja jos hänen vastauksensa on myöntäväinen, niin otatte minut oppiinne? Pääsen ensinnä apumieheksenne ja sitten itse mestariksi? Mutta kuinka uskallan minä näyttäytyä niin paljolle väelle keskellä kaupunkia ja sellaisilla telineillä?"
"Luuletko sinä että minä kaupungissa esiinnyn ulkona taivasalla?" kysyi Kaarle loukattuna. "Minulla on oma salini, jonka akkunat ovat punaisilla akkunavaatteilla varustetut… Mutta siitä saamme puhua toiste. Tuletko tân'iltana?"
"Tulen", vastasi Thijs ja oijensi kätensä Kaarlelle. "Minä teen, mitä te haluatte ja tahdotte."
"Oh, sinä kyllä itse ymmärrät, mitä vaaditaan, toveri", sanoi Kaarle ja taputti häntä olalle. "Mutta yhden neuvon annan sinulle: — ota tyttö mukaasi! Minä pidän hänelle seuraa, sillaikaa kuin sinä puhuttelet sisartani. Arvaan että tuo talonpoika-lurjus kyllä väijyy meitä. Kuulehan vielä: Ota rahaa mukaasi — ei tiedä, mitä voi tapahtua. Ja puhuakseni suuni puhtaaksi: olen viipynyt täällä enemmän aikaa kuin olen ajatellut, ja ihan vain sinun tähtesi. Kukkaroni on tyhjä; olen tehnyt muutamia ostoksia ja sitä paitse auttanut pari kurjaa raukkaa. Ihan tyhjä ei tosin lompakkoni ole, mutta ennenkuin kaupunkiin ehtii, kuluu aina vähin rahoja, ja minä olen sitä paitse tottunut matkustamaan kyytihevosilla. Voithan sinä hankkia rahoja?"
Thijs oli ennen kertonut että hänen äitinsä oli toimeentuleva, miltei rikaskin. Tämä oli antanut aihetta suuriin menoihin, ja myöskin nyt luuli Thijs velvollisuudekseen antaa Kaarlelle hänen pyytämänsä satunnaisen lainan, olletikin koska sellaisen herran palveleminen tuotti hänelle itselleen kunniaa.
Kaarlen silmät loistivat omituisesti kun hän oijensi kätensä Thijsille ja lisäsi: "Purase nyt vain rohkeasti happameen omenaan, äläkä irvistele, vaikka happameltakin tuntuu, niin on kaikki pian ohitse. Me tapaamme pian toisemme Punaisessa leijonassa."
Hän lähti.
Thijs kiiruhti tykkivin sydämin toisaalle. Mutta muutaman askeleen astuttuaan seisahtui hän. Hänestä oli mahdotonta mennä sisään äitinsä mökkiin. Varottava ääni kuiskasi hänelle jotakin. Hänestä oli kuin olisi joku huutanut: "pakene kiusaajaa!" Ja kiusaajana oli Kaarle esiintynyt aina siitä hetkestä saakka, jona Thijs ensikerran näki ihmetemppuja, joita Kaarle ja hänen sisarensa tekivät silmänkääntäjinä, mahapuhujina — ihmeitä, jotka saivat sekä porvarit että talonpojat hämmästymään. Ja ihmeiden tekiä oli sanonut Thijsille että hän jo kauan oli kaivannut apulaista, nuorukaista, joka olisi kyllin arvollinen ja lahjakas perimään hänen taitonsa, mitkä muuten seuraisivat häntä hautaan; hän oli tunnustanut Thijsissa tavanneensa hakemansa nuorukaisen ja antanut hänelle vapaapilettejä kaikkiin näytelmiinsä; hän oli luvannut ottaa hänet mukaansa kaupunkiin ja siellä antaa hänelle täydellisen opetuksen. Herkkäuskoinen, yksinkertainen nuorukainen piti kaiken tämän totena: hänestä tulisi herra, joka saisi katsoa alas ylönkatsottuihin talonpoikiin. Tämä loistava tulevaisuus lumosi häntä. Konstansin kauneuden sokaisemana hän ei enää ollut niin tarkkasilmäinen kuin ennen. Kun hän ensikerran näki hänet kynttilän valossa teltassa, luuli hän näkevänsä enkelin, niin suloisesti loistivat tytön posket, niin marmorivalkea oli hänen kätensä, niin korppimustat hänen hivuksensa. Päivällä näytti tämä kauneus tosin hiukan kuihtuneemmalta, mutta päivin ei Thijsillä ollut aikaa eikä halua huomata sitä. Seurustelu kävi sillä välin yhä ystävällisemmäksi, yhä palavammaksi nuorukaisen kunnianhimo ja yhä katkerammaksi hänen mielensä. Oikeudella kehoitti häntä hänen omatuntonsa "pakenemaan kiusaajaa."