Viisi frangia vaivan takana
Eräänä lauantai-iltana, silloin kun Rodolphe ei vielä asunut yhdessä neiti Mimin kanssa, jonka kohta saamme nähdä esiintyvän, tutustui hän ruokapaikassaan erään muotiliikkeen omistajattareen, nimeltä Laura. Kuultuaan, että Rodolphe oli kahden muotilehden, Iriksen vyön ja Castorin, päätoimittaja, Laura alkoi tehdä hänelle jokseenkin houkuttavia viittauksia, toivoen kai mainosta tavaroilleen. Näihin yllytyksiin Rodolphe oli vastannut sellaisella kohteliaisuuksien ilotulituksella, että kaikki keikaroivat Benseradet, Voituret ja Ruggierit olisivat kalvenneet kateudesta, ja päivällisen lopulla kuultuaan, että Rodolphe oli runoilija, neiti Laura antoi selvästi tietää voivansa hyväksyä hänet Petrarcakseen, lupasipa liikoja kursailematta kohtauksenkin seuraavaksi päiväksi.
— Totta tosiaan! Rodolphe mietiskeli saattaessaan neiti Lauraa kotiin, — tuossa on varmasti miellyttävä nainen. Hän tuntuu perehtyneen kielioppiin, ja hänellä näyttää olevan koko hyvä vaatevarasto. Niinpä olen taipuvainen tekemään hänet onnelliseksi.
Kun saavuttiin Laura-neidin asunnolle, hän hellitti Rodolphen käsivarren ja kiitti vaivasta, jonka oli nähnyt tullessaan saattamaan niin kauas.
— Voi, neiti, vastasi Rodolphe kumartuen maahan asti, — olisin suonut, että asuisitte Moskovassa tai Sunda-saarilla, saadakseni pitkällisemmän ilon olla ritarinanne.
— Nuo paikat ovat hiukan liian kaukana, vastasi Laura sievistellen.
— Olisimme menneet bulevardin kautta, virkkoi Rodolphe. — Sallikaa minun vielä suudella kättänne poskellanne, jatkoi hän suudellen neitoa suulle, ennen kuin tämä ennätti vastustella.
— Hyvä herra, Laura huudahti, — te olette liian hätäinen.
— Saapuakseni pikemmin perille, selitti Rodolphe. — Rakkaudessa täytyy ensimmäiset taipaleet kiitää täyttä neliä.
— Aika vekkuli, tuumi Laura noustessaan portaita myöten asuntoonsa.