— Sievä ihminen! mietti Rodolphe poistuessaan.
Kotiin päästyään hän nukkui pian ja näki kaikkein kauneimpia unia. Hän oli olevinaan tanssiaisissa, teattereissa ja kävelypaikoissa, kainalossaan neiti Laura, jolla oli yllään paljon kauniimpia pukuja kuin mistä Tuhkimo milloinkaan oli uneksinut.
Rodolphe nousi seuraavana aamuna yhdeltätoista tapansa mukaan. Ensiksi kiitivät hänen ajatuksensa Laura-neidin luokse.
— Hän on hyvin hieno nainen, jutteli hän itsekseen. — Olenpa varma, että hänet on kasvatettu Saint-Denisin luostarissa. Vihdoinkin saan tytön, joka voi sanoa pukuaan omakseen. Teenpä varmasti pienen uhrauksenkin hänen takiaan. Nostan vähän palkkaani Iriksen vyöstä, ostan hansikkaat ja vien Lauran syömään ravintolaan, jossa on oikeat ruokaliinat. Pukuni ei ole oikein hyvä, mutta, tuumi hän pukeutuessaan, — musta vaatettaa niin hyvin!
Ja hän lähti liikkeelle käydäkseen Iriksen vyön konit rissa.
Kadun poikki mennessään hän huomasi raitiovaunu jonka sivukilpiin oli kiinnitetty seuraava ilmoitus:
TÄNÄÄN SUNNUNTAINA SUIHKULÄHTEET AUKI VERSAILLESISSA
Rodolphen jalkoihin lentänyt ukkosen vasama ei olisi tehnyt häneen syvempää vaikutusta kuin tuo ilmoitus.
— Tänään, sunnuntaina!… Olinpa sen unohtanut, huudahti hän. — Enkä nyt saa rahaa mistään. 'Tänään sunnuntaina!' Kaikki Pariisin hopeataalerit ovat nyt matkalla Versaillesiin.
Mutta takertuen hupsun toivoon, jolla ihminen hädissään rohkaisee mieltään, Rodolphe kiiruhti kuitenkin lehtensä konttoriin arvellen, että siunattu sattuma ehkä oli tuonut rahastonhoitajan sinne.