— Kukas sitten? Odéonin yleisö olen minä.
— Se on totta, myönsi arvostelija. — Te olette tämän teatterin tukipylväitä. Huhutaan muuten, että olette antanut sille avustustakin. Niin, aionpa pyytää teiltä selostusta uudesta näytelmästä.
— Se on pikku asia. Minulla on muisti kuin koronkiskurilla.
— Kuka tuon kappaleen tekijä on? kysyi arvostelija hetken kuluttua
Rodolphelta, joka kirjoitti täyttä vauhtia.
— Onpahan vain eräs herra.
— Se lienee kai heikko.
— Heikompi kuin turkkilainen kylläkin.
— No silloin se ei ole kovinkaan tukevaa tekoa. Turkkilaisten voimakkaan maine on väkisin anastettu. He kelpaisivat täällä tuskin kengänkiillottajiksi.
— Mikä heitä estää kelpaamasta?
— Katsokaas, eihän turkkilaisia enää ole muualla kuin esikaupunkien naamiohuveissa ja Champs-Elyséella taateleita myymässä. Turkkilainen on ennakkoluulo. Eräs ystäväni on käynyt itämailla ja väittää, että kaikki Turkin valtakunnan alamaiset ovat nähneet päivänvalon Coquenais-kadun varrella.