— Nelisenkymmentä.
— Helkkari! Teillä on suurimittaiset mielipiteet, teillä! Lainatkaa minulle nuo neljäkymmentä riviänne?
— Hyvä on, tuumi Rodolphe. — Jos kirjoitan hänelle tekstiä kahdenkymmenen frangin arvosta, ei hän kehtaa kieltää viitosta. — Minun pitää ilmoittaa teille, sanoi hän kääntyen arvostelijan puoleen, — etteivät mielipiteeni ole ihan uusia. Niillä on hiukan kuluneet kyynärpäät. Ennen kuin julkaisin ne, olen julistanut niitä kaikissa Pariisin kahviloissa, niin ettei ole viinuri pahaista, joka ei osaisi lasketella niitä ulkoa.
— Hittoako se tekee! Te ette näy tuntevan minua. Onko maailmassa yleensä mitään uutta… paitsi hyvettä?
— Tässä on, sanoi Rodolphe, kun oli jälleen lopettanut kirjoittamisensa.
— Salama ja leimaus! Vielä puuttuu kaksi palstaa… Millä ihmeellä täyttäisin tuon kaiken! huudahti toimittaja.
— Antakaa vielä joku paradoksi, kun kerran olette saapuvilla.
— Omia ei satu olemaan mukana, vastasi Rodolphe, — mutta voinhan luovuttaa teille eräitä muualta saatuja. Ostin eräältä puutteessa olevalta toverilta, viisikymmentä centimea kappale. Niitä on vasta vähän käytetty.
— Sepä hyvä, sanoi kriitikko.
— Kyllä kai pyydän häneltä kymppiä, mietti Rodolphe alkaessaan taas kirjoittaa. — Nykyään ovat paradoksit yhtä kalliita kuin peltopyyt.