Hän piirsi paperille kolmisenkymmentä riviä, täyteen lörpötystä pianoista, kultakaloista, terveen järjen koulusta ja Reinin viinistä, jota jostakin syystä nimitettiin pukeutumisviiniksi.
— Hyvin hupaista, sanoi kriitikko. — Mutta lisätkää vielä ystävällisesti, ettei missään muualla tapaa niin paljon kunnon ihmisiä kuin kaleereilla.
— Miksi niin?
— Että saataisiin kaksi riviä lisää. No niin, nyt se on valmis, päätti vaikutusvaltainen kriitikko, kutsui palvelijansa saapuville ja käski hänen viedä kyhäyksen kirjapainoon.
— Nyt, tuumi Rodolphe, — käydään härkää sarvista kiinni.
Ja hän esitti vakavasti pyyntönsä.
— Voi, hyvä veli! huudahti toinen, — minulla ei ole penniäkään kotona. Lolotte vie minut vararikkoon hepeneillään, ja juuri äsken hän vei viimeisen killinkini mennäkseen Versaillesiin katsomaan, kuinka vedenneidot ja pronssihirviöt oksentavat vettä.
— Versaillesiin! Mutta onko se suorastaan kulkutauti? kysyi Rodolphe.
— Mihin te tarvitsette rahaa?
— Tällainen on tarina, selitti Rodolphe. — Tapaan tänään, kello viisi, erään naisen, hienon henkilön, joka ajaakin vain raitiovaunussa. Tahtoisin liittää kohtalomme yhteen muutamaksi päiväksi, ja minusta tuntuu sopivalta antaa hänen kokea elämän nautintoja: ruokaa, tanssia, huviretkiä ja niin edespäin. Tarvitsen välttämättä sitä varten viitosen. Jollen sitä saa, joutuu Ranskan kirjallisuus minun kauttani häpeään.