— Miksette lainaa tuota summaa naiselta itseltään? kysyi kriitikko.
— Eihän se ensi kerralla käy päinsä. Vain te voitte pelastaa minut pulasta.
— Kaikkien Egyptin muumioiden nimessä vannon teille kunniani kautta, ettei minulla ole rahaa edes savipiipun tai piikuuden ostoon. Onhan tässä muutamia kirjoja, jotka voitte kiikuttaa panttiin.
— Tänään, sunnuntaina, mahdotonta. Mummo Mansut Lebigre, kaikki Saint-Jacques-kadun purnut ovat kiinni. Mitä kirjoja teillä on? Runoja, joissa on tekijän kuva rillit nokalla? Niitä ei kukaan hullu osta.
— Jollei valaoikeus siihen tuomitse, myönsi toinen. — Mutta malttakaa, tässä on vielä lauluja ja konserttilippuja. Jos niitä osaa taitavasti käsitellä, lähtee niistäkin rahaa.
— Jokin muu olisi parempaa. Pari housuja esimerkiksi.
— No, sanoi kriitikko, — tässä on vielä Bossuet ja Odilon Barrotin kipsikuva. Se on jo lesken ropo, kunniasanalla!
— Tunnustan hyvän tahtonne, sanoi Rodolphe. — Otan ne aarteet mukaani, mutta jos saan niistä puolitoista frangia, pidän sitä Herkuleen kolmantenatoista urotyönä.
Taivallettuaan sitten noin neljä tuntia sai Rodolphe kaunopuheisuudellaan, jonka salat hänelle suurina hetkinä selvisivät, panttaamalla runokokoelmat ja Barrotin rintakuvan pesijättäreltään lainaksi kaksi frangia.
— No niin, ajatteli hän paluumatkalla, — kastiketta jo on, mutta mistä ottaisi paistin? Mitähän jos menisin tapaamaan enoa!