Puoli tuntia myöhemmin hän oli enonsa Monettin luona, joka sisarenpoikansa kasvoilta heti luki, mikä oli asiana. Hän asettuikin siis varuilleen ja ehätti pyynnön edelle kaikenlaisilla valituksilla: — Aika on tukala, leipä kallista, velalliset eivät maksa, vuokra on suoritettava, kauppa ei vetele, jne., luetellen kaupustelijan ulkokultaiset ruikutukset alusta loppuun.
— Uskotko, että minun oli tänään pakko lainata kauppa-apulaiseltani maksaakseni erään vekselin? lisäsi hän.
— Mutta olisittehan voinut lähettää hakemaan minulta, vastasi Rodolphe. — Minä olisin kyllä lainannut teille. Sain kaksisataa frangia pari päivää sitten.
— Kiitos, poikaseni, virkkoi ukko, — mutta sinä tarvitset omasi itse… Kuules, kun nyt kerran olet täällä, voisit kaiketi kauniilla käsialallasi kirjoittaa puhtaaksi muutamia laskuja, jotka lähetän perittäviksi.
— Voi hitto, se viitonen käy kalliiksi, tuumi Rodolphe ryhtyen työhön ja supistaen sitä mahdollisuuksien mukaan.
— Kuulkaahan, eno hyvä, sanoi hän Monettille, — tietäessäni, että te pidätte paljon musiikista, olen tuonut teille muutaman konserttilipun.
— Sepä on kovin ystävällistä, poikaseni. Tahdotko jäädä luokseni päivälliselle?
— Kiitos vain, eno, mutta minua odotetaan päivälliselle Faubourg Saint-Germainiin. Sattuu vähän ilkeästi, kun en enää ehdi mennä kotiin hakemaan rahaa ostaakseni hansikkaat.
— Eikö sinulla ole hansikkaita? Haluatko, että lainaan omani? kysyi eno.
— Suurkiitos, mutta meillä kahdella on erikokoiset kädet. Tekisitte minulle palveluksen, jos lainaisitte…