— … kaksikyhnmentäyhdeksän souta, hansikkaiden ostoon? Kyllä, poikaseni, tuossa on. Kun menee vierailulle, pitää olla hyvin puettu. Parempi on herättää kateutta kuin sääliä, sanoi tätivainajasi. Kas, kas, sinä liikut siis hienojen ihmisten parissa, sepä hauskaa… Olisin mielelläni antanut enemmänkin, mutta minulla ei nyt ole rahaa täällä myymälässä. Pitäisi kiivetä asuntooni, enkä voi poistua, sillä ostajia saattaa tulla koska hyvänsä.
— Sanoitte, ettei kauppa vetele.
Eno Monetti ei ollut kuulevinaan, vaan lisäsi, kun sisarenpoika pisti rahat taskuunsa:
— Maksulla ei ole kiirettä.
— Voi sinua kitupiikkiä! tuumi Rodolphe kiiruhtaessaan tiehensä. — Vielä puuttuu kolmekymmentäyksi souta. Mistä ne saan? Mennäänpä taas kerran sallimuksen kohdalle.
Näin nimitti Rodolphe keskeisintä paikkaa Pariisissa, Palais Royalia, jonka likellä on melkein mahdotonta viipyä kymmentä minuuttia tapaamatta kymmentä tuttua, ensi sijassa velkojia. Rodolphe asettui siis vartiopaikalleen Palais Royalin pylväskäytävään. Tällä kertaa oli sallimus hidas saapumaan, mutta vihdoin Rodolphe sai sen näkyviinsä. Sillä oli valkoinen hattu, vihreä päällystakki ja kultanuppinen keppi… siis oivallisesti puettu sallimus.
Tavallisissa oloissa pidettiin tätä nuorta miestä varakkaana ja herttaisena, vaikka hän oli hieman suulas ja pyrki filosofoimaan.
— Sepä hauskaa, että tapasin teidät, hän sanoi Rodolphelle. — Tulkaa saattamaan minua, jutellaan vähän.
— Minun täytyy siis kärsiä sanatulvan kidutusta, mietti Rodolphe mukaantuen valkohattuisen laahattavaksi ja kuunnellen joutavia puheenparsia, niin että korvat olivat mennä lukkoon.
Kun he lähestyivät Arts-siltaa, sanoi Rodolphe toverilleen: