— Mahdotonta. Te asutte Mont-Rougen puolella, ja minulla on kuuden aikaan asiaa Chaussée d'-Antinille… Voi sun vietävä!
— Minulla on muutama sou taskussani, lohdutti sallimus arasti. — Hyvin vähän…
— Jos saisin edes ajurimaksun, niin ehkä ehtisin ajoissa Batignollesiin.
— Tässä on kukkaroni koko sisällys, kolmekymmentäyksi souta.
— Antakaa tänne, pian, että pääsen lähteinään! huusi Rodolphe kuullessaan kellon lyövän viittä.
Ja hän kiiti kohtauspaikalle.
— Sepä otti kovalle, hän tuumi rahojaan laskien. — Sata souta, kuin kultavaa'alla punnittuna. Lopultakin olen kunnossa ja Laura saa huomata olevansa tekemisissä miehen kanssa, joka ymmärtää elää. Mutta sen vannon, etten tuo kolikkoakaan kotiin illalla. Pitää puolustaa kirjallisuuden kunniaa ja osoittaa, ettei sen edustajilta puutu rikkaudesta muuta kuin raha.
Rodolphe tapasi Laura-neidin odottamassa.
— Kas, vain! ihmetteli hän, — täsmällinen kuin vaarivainajan kaappikello.
Hän vietti illan hauskasti Lauran kanssa ja uhrasi urhoollisesti viitosensa tuhlaavaisuuden suuressa sulatossa. Neiti Laura oli niin ihastunut hänen käytöstapaansa, että vasta silloin, kun Rodolphe saattoi hänet oman huoneensa ovelle, hän huomasi joutuneensa muualle kuin kotiinsa.