— Nyt teen erehdyksen, sanoi Laura. — Mutta älkää antako minun sitä katua käyttäytymällä petollisesti kuten kaikki miehet.
— Madame, selitti Rodolphe, — minä olen kuuluisa uskollisuudestani. Niin kuuluisa, että ystäväni sitä ihmettelevät ja nimittävät minua rakkauden kenraali Bertrandiksi.
IX
Lumikukkia
Siihen aikaan oli Rodolphe korviaan myöten rakastunut serkkuunsa Angèleen, joka ei voinut sietää häntä, ja insinööri Chevalierin lämpömittari osoitti kahtatoista astetta nollan alapuolelta.
Neiti Angèlen isä oli uunitehtailija Monetti, josta meillä jo on ollut monesti aihetta puhua. Muuten hän oli kahdeksantoista ikäinen, äskettäin palannut Bourgognesta, vietettyään siellä viisi vuotta erään tädin luona, jonka kerran saisi periä. Tämä sukulainen oli vanhapiika, joka ei ollut milloinkaan ollut nuori ja kaunis, vaan aina ilkeä, vaikka tai pikemmin koska hän oli uskovainen. Siitä syystä Angèlekin, kotoa lähtiessään suloinen lapsi, jonka nuppumaisuudessa jo piili viehättävän kukoistuksen lupaus, palasi viiden vuoden kuluttua muuttuneena tosin kauniiksi, mutta jäykäksi, kuivaksi ja kylmäkiskoiseksi neidoksi. Maaseudun yksinäinen elämä, äärimmäinen jumalisuuden harjoitus ja hänen saamansa ahtaan kasvatuksen periaatteet olivat täyttäneet hänen mielensä joutavilla, järjettömillä ennakkoluuloilla, supistaneet hänen mielikuvitustaan ja tehneet hänen sydämestään elimen, joka tyytyi vain täyttämään tehtävänsä verenkierrossa. Angèlella oli, niin sanoaksemme, suonissaan vihkivettä eikä verta.
Kotiin tultuaan hän otti serkkunsa vastaan jääkylmästi ja Rodolphe epäonnistui aina, kun koetti saada tytössä väräjämään muistojen helliä kieliä niiltä ajoilta, jolloin he olivat yhdessä leikkineet Paulin ja Virginian rakkautta, kuten serkuksien välillä on tapana.
Rodolphe oli kuitenkin perinpohjin rakastunut serkkuunsa, joka ei voinut sietää häntä. Kuultuaan eräänä päivänä Angèlen lähtevän pian ystävättärensä häihin hän oli rohkaistunut niin, että lupasi Angèlelle orvokkikimpun tanssiaisia varten. Kysyttyään isältään lupaa Angèle hyväksyi serkkunsa kohteliaan tarjouksen, vaatien kuitenkin ehdottomasti valkoisia orvokkeja, lumikukkia.
Perin onnellisena serkkunsa hyväntahtoisuudesta Rodolphe hyppeli ja lauleskeli palatessaan Pyhään Bernhardiinsa. Se näet oli hänen silloisen asuntonsa nimi, ja kohta saamme tietää miksi. Kävellessään Palais-Royalin läpi, sivuuttaen rouva Provostin, kuuluisan kukkakauppiaan, myymälän Rodolphe näki näyteikkunassa valkoisia orvokkeja. Uteliaana hän poikkesi sisään kysymään hintaa. Kunnollinen kukkakimppu maksoi kokonaista kymmenen frangia, mutta siellä oli kalliimpiakin.
— Peeveli! ajatteli Rodolphe. — Minulla on vain viikko aikaa tuon miljoonan haalimiseen. Hommaa siitä tulee, mutta samapa tuo: serkun pitää saada kukkansa. Minulla on jo aate.