Tämä tapahtui Rodolphen kirjallisen uran alkuaikoina. Hänellä ei silloin ollut muita tuloja kuin viidentoista frangin kuukautinen apuraha. Sen oli hänelle lahjoittanut eräs toveri, suuri runoilija, joka oleskeltuaan Pariisissa vuosikausia oli päässyt vaikutusvaltaisten suhteittensa avulla kansakoulunopettajaksi maaseudulle. Rodolphe, jonka kummina oli ollut tuhlaavaisuuden hengetär, teki tästä avustuksesta lopun neljässä päivässä, ja kun hän ei tahtonut luopua pyhästä, mutta vähän tuottavasta elegisen runoilijan ammatista, ei hänen auttanut muu kuin tulla kuukauden viimeiseen päivään asti toimeen satunaisella mannalla, jota sallimuksen kourasta hitaasti valuu. Tällainen paastoaminen ei häntä kuitenkaan pelottanut. Hän kesti sen hilpein mielin, noudattaen stoalaista kohtuullisuutta ja käyttäen mielikuvituksensa aarteita, päästäkseen lopulta kuukauden ensimmäisen päivän pääsiäiseen, joka lopetti kärsimykset.
Tähän aikaan Rodolphe asui Contrescarpe-Saint-Maratin kadun varrella, suuressa talossa, joka ennen tunnettiin nimellä Hänen harmaja pyhyytensä, koska ukko Josept Richeliuen kadotettu sielu kuului siinä asuneen. Hänen huoneensa sijaitsi ylimmässä kerroksessa, joka oli Pariisin kaikkein korkeimpia kohtia, ikään kuin näköalaparveke. Se oli ihana asunto kesällä, mutta lokakuusta huhtikuuhun suorastaan Kamtšatka. Neljä päätuulta tunkeutui sisään vastapäisistä ikkunoista, esittäen siellä hurjia kvartetteja koko kylmän ajan. Huoneen kamiina näytti näissä oloissa pelkältä ivalta, sillä sen ääretön suuaukko oli kuin pohjoistuulelle ja koko seurueelle varattu kunniaportti. Kun pakkanen ensi kertaa alkoi paukkua, oli Rodolphe keksinyt erikoisen lämmitystavan; hän oli pilkkonut vähäiset huonekalunsa yhtä suuriin kasoihin, ja viikon kuluttua hänen kalustonsa oli merkillisesti supistunut: hänellä oli enää vain vuode ja pari tuolia. Totuuden nimessä on sanottava, että nämä kappaleet olivat rautaa ja siten tulenvaaralta turvassa. Rodolphe nimitti tällaista lämmitystä »uuniin kautta muuttamiseksi».
Oltiin siis tammikuussa, ja lämpömittari, joka osoitti kahtatoista pakkasastetta Lunetten rantakadulla, olisi näyttänyt kahta tai kolmea enemmän, jos se olisi viety Rodolphen näkötorniin, jolle hän nyt oli antanut nimet: Pyhän Bernhardin vuori, Huippuvuoret, Siperia.
Sinä iltana, jolloin hän oli luvannut lumikukkia serkulleen, joutui Rodolphe kotiin palatessaan vihanvimmaan: neljä päätuulta oli taas rikkonut ikkunaruudun hypellessään huoneen nurkasta toiseen. Tämä oli kolmas samanlainen vahinko kahden viikon kuluessa. Niinpä Rodolphe kirosikin kumeasti Aioloksen ja koko hänen perheensä. Täytettyään aukon erään ystävänsä muotokuvalla hän heittäytyi täysissä pukimissa nukkumaan kahden karkean villapeitteen väliin, joita hän nimitti patjoikseen, ja näki koko yön unta valkoisista orvokeista.
Viiden päivän päästä Rodolphe ei vielä ollut keksinyt mitään keinoa unelmansa toteuttamiseksi, ja ylihuomenna hänen jo piti antaa kukat serkulleen. Sillä välin oli lämpömittari yhä laskenut, ja onneton runoilija vaipui epätoivoon ajatellessaan, että orvokit yhä kallistuisivat. Lopulta sallimus sääli häntä ja tuli seuraavalla tavalla avuksi.
Eräänä aamuna Rodolphe meni pyytämään aamiaista ystävältään, maalari Marcelilta, ja tapasi hänet keskustelemassa surupukuisen naisen kanssa. Tämä oli leski. Hänen miehensä oli äsken kuollut ja nyt hän oli tullut kysymään kuinka paljon maksaisi hänen miehensä hautakiveen maalattava käsi, jonka alle kirjoitettaisiin:
SUA VARRON, USKOLLINEN PUOLISO.
Saadakseen työn halvemmalla leskirouva huomautti maalarille, että kun Jumala kerran kutsuisi hänet itsensäkin pois, hän saisi tehtäväkseen maalata toisen käden, hänen oman kätensä, joka koristettaisiin rannerenkaalla, ja johon liitettäisiin uusi kirjoitus:
JUMALA MEIDÄT VIHDOIN YHTEEN VEI.
— Tämän määräyksen panen testamenttiini, lisäsi leski, — ja vaadin, että se työ uskotaan teille.