— No, jos niin on, hyvä rouva, sanoi taiteilija, — niin hyväksyn tarjoamanne hinnan… mutta kuten sanottu, jään odottamaan käsirahaa. Älkää unohtako minua testamentissanne.
— Toivoisin vielä työn valmistuvan mahdollisimman pian, sanoi leski, — mutta älkää kuitenkaan hätäilkö. Älkää myöskään unohtako peukalon naarmua! Käden pitää olla elävän näköinen.
— Siitä tulee suorastaan puhuva, rouva, sen takaan, vakuutti Marcel saattaen leskeä ovelle.
Mutta kynnyksellä tämä kääntyi vielä kerran.
— Minun pitää vielä kysyä teiltä erästä asiaa, herra maalari. Tahtoisin pyytää piirtämään puolisoni hautakiveen yhden värssyn, jossa kerrottaisiin hänen rehellisestä vaelluksestaan ja esitettäisiin hänen viimeiset sanansa, jotka hän lausui kuolinvuoteellaan. Onkohan semmoinen hienoa?
— Erinomaisen hienoa… semmoista sanotaan epitaafiksi… se olisi verrattoman hienoa!
— Tietäisittekö ehkä ketään, joka voisi laatia sen minulle halvasta hinnasta? Voisin kyllä kääntyä naapurini herra Guérinin puoleen, joka on julkinen kirjailija, mutta hän pyytää hintana silmät päästäni.
Tällöin Rodolphe iski silmää Marcelille, joka heti ymmärsi.
— Rouva, sanoi hän viitaten Rodolpheen, — onnellinen sattuma on tuonut tänne henkilön, josta voi olla teille hyötyä surullisessa asemassanne. Tämä herra on etevä runoilija: ette voisi parempaa löytää.
— Minusta on tärkeää, että se värssy olisi jotakin hyvin surullista ja että oikeinkirjoitus olisi täysin virheetöntä, sanoi leski.