— Rouva, sanoi Marcel, — ystäväni tuntee oikeinkirjoituksen perinpohjin: hän sai koulussa kaikki palkinnot.
— Älkäähän, sanoi leski, — minun veljenpoikani on myös saanut palkinnon, ja hän on vasta seitsenvuotias.
— Sepä on aikaisin kehittynyt lapsi, kiiruhti Marcel vastaamaan.
— Mutta osaako herra kirjoittaa suruvärssyjä? tiukkasi leski.
— Paremmin kuin kukaan, rouva, sillä hän on saanut kokea elämässään paljon suruja. Sanomalehdetkin moittivat häntä siitä, että hän aina vain kirjoittaa valitusvirsiä.
— Vai niin! huudahti leski, — vai on hänestä puhuttu sanomissa! Silloinpa hän on varmaan yhtä oppinut kuin herra Guérin, joka on julkinen kirjailija?
— Oh, paljon oppineempi! Kääntykää vain hänen puoleensa, rouva, sitä ette kadu.
Selitettyään runoilijalle, mitä hän toivoi miehensä hautapatsaaseen tulevan värssyn sisältävän, leski teki sopimuksen, jonka mukaan Rodolphen piti saada kymmenen frangia, jos värssy olisi lesken mieleen; ja kiire kuului värssyllä myös olevan.
Runoilija lupasi toimittaa sen hänelle ystävänsä välityksellä jo seuraavaksi päiväksi.
— Oi, Artemis, sinä hyvä haltiatar! huudahti Rodolphe kun leski oli mennyt, — vannon sinulle, että tulet hyvälle mielelle! Sepustan sinulle kelpo annoksen hautajaislyriikkaa, eikä oikeinkirjoituksessa ole moitteen sijaa. Sinä kunnon vanhus, suokoon taivas sinulle palkinnoksi sata elinvuotta kuin hyvälle viinille!