— Vastustan jyrkästi! huudahti Marcel.
— Se on totta, sanoi Rodolphe, — unohdinpa, että sinun on maalattava vielä yksi käsi hänen kuolemansa jälkeen ja että moinen pitkäikäisyys tietäisi sinulle rahan menetystä.
Ja kohottaen kätensä korkeuteen Rodolphe pyysi taivasta pysymään kuurona hänen äskeiselle rukoukselleen.
— Ah, sanoi hän sitten, — satuinpa tulemaan tänne onnellisella hetkellä!
— Mutta mitä asiaa sinulla oikeastaan olikaan? kysyi Marcel.
— Niin, minun oli tehtävä sinulle eräs pyyntö, ja kun minun nyt tämän runon takia täytyy olla koko yö valveilla, niin en voi mitään peruuttaa siitä, mitä aioin sinulta pyytää. Tarvitsen näet ensinnäkin syötävää, toiseksi tupakkaa ja kynttilän ja kolmanneksi jääkarhu-pukusi.
— Menetkö ehkä naamiaisiin? Nyt muistankin, että tänä iltana on ensimmäiset.
— Enkä menekään, mutta niin kuin minut nyt näet, olen yhtä viluissani kuin suuri armeija Venäjältä peräytyessään. Vihreä lastinkipalttooni ja skotlantilaiset merinohousuni ovat kyllä hyvin koreat, mutta ne ovat liian keväisiä ja kelpaavat vain sillä ehdolla, että asuisin päiväntasaajan kohdalla. Sellaiselle, joka asuu likellä pohjoisnapaa, kuten minä, on jääkarhun talja paljon mukavampi, tahtoisinpa väittää, suorastaan välttämätön.
— Tuolla se on, sanoi Marcel. — Muuten hyvä aate: se on turkasen lämmin ja sen sisällä olet kuin leipä uunissa.
Rodolphe oli jo vetänyt karhunturkin ylleen.