Sanomaton oli neljän päätuulen hämmästys, kun ne huomasivat tulen palavan kamiinassa.
— Varmaankin näköharha, puuskutti pohjatuuli kaivellen ja näykkien
Rodolphen turkkia.
— Sopisipa nyt puhaltaa savupiippuun ja savuttaa hieman kamiinaa, tuhisi toinen tuuli.
Mutta juuri kun ne aikoivat ruveta kiusantekoon, huomasi etelätuuli eräässä tähtitornin ikkunassa herra Aragon, joka heristi niille sormiaan.
— Nopeasti matkaan! huusi etelätuuli silloin veljilleen, — almanakka osoittaa tyyntä täksi yöksi. Tähtitorni on meitä vastaan ja ellemme puoliyön aikana ole kotonamme, sulkee herra Arago meidät arestiin.
Sillä aikaa niitti Kostajan toinen näytös tulisia suosionosoituksia. Ja Rodolphe oli kirjoittanut kymmenen säettä. Kolmannen näytöksen aikana hän ei kuitenkaan saanut valmiiksi useampia kuin kaksi.
— Sitähän aina ajattelin, että tämä näytös oli liian lyhyt, mutisi Rodolphe, — mutta vasta esitettäessä virheet tulevat esiin. Onneksi kestää seuraava näytös paljon kauemmin. Onhan siinä kaksikymmentäkolme kohtausta, niiden joukossa se valtaistuinkohtaus, jonka piti tuottaa minulle kunniaa…
Tämän valtavan kohtauksen viimeiset vuorosanat häipyivät liekkeihin, kun Rodolphella oli vielä yksi säkeistö jäljellä.
— Ja sitten viides näytös, hän sanoi hohtavin kasvoin. — Kestänee ainakin viisi minuuttia. Pelkkää yksinpuhelua.
Näytelmän loppuratkaisu leimahti ja sammui. Samalla hetkellä Rodolphe puki suurenmoiseen runoasuun sen vainajan viimeiset sanat, jonka kirkastamiseksi hän tässä oli työskennellyt.