— Jäipähän tuota polttoainetta vielä toisiakin töitä varten, sanoi hän sitten työntäessään jäljelle jääneet käsikirjoitukset takaisin vuoteen alle.

Seuraavana iltana kello kahdeksan astui neiti Angèle tanssiaisiin kädessään upea vihko valkeita orvokkeja, joiden keskellä nuokkui kaksi ruusua, valkeat nekin. Koko illan hän herätti huomiota tämän kukkavihkonsa vuoksi. Naiset onnittelivat häntä, herrat imartelivat. Angèle olikin kaikessa hiljaisuudessa kiitollinen serkulleen, joka näin oli valmistanut hänelle tilaisuuden saada hiukkasen loistaa, ja hän olisi ehkä enemmänkin ajatellut serkkuaan, ellei siellä olisi ollut eräs morsiamen sukulainen, joka oli jo useita kertoja tanssinut hänen kanssaan ja yhä ahdisti häntä kohteliaisuuksillaan. Tämä sukulainen oli nuori, vaaleaverinen mies ja hänellä oli tuollaiset ihmeelliset korkkiruuvin tapaan kiertyvät viikset, joiden satimeen kokemattomat sydämet helposti takertuivat. Nuori mies oli jo pyytänyt Angèlelta niitä kahta valkoista ruusua, jotka yksin olivat vielä jäljellä hänen sinne tänne sirotellusta kukkavihkostaan. Angèle ei ollut kuitenkaan täyttänyt hänen pyyntöänsä, mutta unohti tanssiaisten lopussa ruusunsa eräälle jakkaralle, josta nuori mies pian kahmaisi aarteen huostaansa.

Rodolphen majassa oli sillä hetkellä neljätoista astetta pakkasta. Rodolphe itse nojautui ikkunaansa ja katseli Mainen aitaukselle päin, mistä loistivat tanssisalin valaistut ikkunat. Siellä tanssi hänen serkkunsa Angèle, joka ei voinut ensinkään sietää häntä.

X

Myrskyjen niemi

Jokaisen uuden vuosineljänneksen ensimmäinen kuukausi sisältää pelottavia ajankohtia: sellaisia ovat tavallisesti ensimmäinen ja viidestoista päivä. Rodolphe, joka aina tunsi pelkoa ja vavistusta, milloin toinen tai toinen näistä päivistä läheni, nimitti niitä myrskyjen niemeksi. Tuollaisena päivänä ei aamurusko avaakaan idän portteja, vaan velkojat, talonisännät, ulosottomiehet ja muut tällaiset hirviöt. Sellainen päivä alkaa karhuamisten, laskujen ja vekselien tihkusateella ja päättyy protestien raekuuroon, Dies irae!

Eräänä tällaisena huhtikuun 15. päivän aamuna Rodolphe nukkui rauhallisesti ja näki unta. Muuan hänen sedistään testamenttasi hänelle kokonaisen maakunnan Perun valtiosta, sikäläisine naisineen.

Näin uidessaan pitkin vedoin unelmiensa kultahiekkaisessa virrassa herätti lukossa vääntyvän avaimen kilinä äkkiä luulotellun perillisen keskellä unen heleintä kudosta.

Rodolphe kääntyi vuoteessaan ja katseli unenpöpperössä ympärilleen. Huoneen keskeltä häämötti hänen silmäänsä mieshenkilö, joka juuri näytti tulleen sisälle, mutta minkälainen mies?

Tällä oudonpuoleisella aamun airuella oli päässä kolmikolkkahattu, selässä nahkalaukku ja kädessä pinkka kirjeitä. Hänellä oli yllään harmaa hännystakki, ja hän näytti perin hengästyneeltä kavuttuaan tänne viidenteen kerrokseen. Hänen käytöksensä oli ylenmäärin ystävällistä, ja joka askelella kilahtelivat hänen taskunsa, ikään kuin jonkun pankkiirin kassakaappi muuttaisi majaa.