Rodolphe pelästyi ensin ja miehen kolmikolkkahatusta ja puvusta päättäen arveli näkevänsä poliisin edessään.
Mutta melkoisen pullean rahapussin näkeminen sai hänet toisiin ajatuksiin.
-— Ahaa, hän ajatteli, — tuo mies tulee tietysti saarilta ja tuo minulle ensi erän perintöäni — Mutta neekerihän hänen silloin pitäisi olla?
Tästä epäilyksen häivästä huolimatta hän virkkoi vieraalle, osoittaen rahalaukkua:
— Tiedän jo asianne. Pankaa se tuonne. Kiitoksia.
Tulija oli Ranskan pankin virkailijoita ja vastasi Rodolphen kehotukseen ojentamalla hänen nenänsä eteen merkillisiä erivärisiä merkkejä ja numeroita sisältävän paperin.
— Tahdotte varmaankin kuitin? kysyi Rodolphe. — Saamanne pitää.
Antakaapa minulle kynä ja mustetta. Ne ovat tuolla pöydällä.
— Ei, ei, vastasi toinen, — minä tulin perimään sataviisikymmentä frangia. Tänään on viidestoista päivä huhtikuuta.
— Ah niin! vastasi Rodolphe tarkastellen paperia lähemmin. — Asettajana on Birmann, minun räätälini… Voi turkanen! lisäsi hän katsellen alakuloisesti vuoteelle heitettyä takkia ja sitten vekseliä, — syyt katoavat, mutta seuraus pysyy. Mitä! Tänäänkö viidestoista päivä huhtikuuta? Sepä merkillistä! Enhän ole vielä syönyt mansikoita!
Kyllästyneenä tähän jaaritteluun rahanperijä kääntyi ovelle, sanoen
Rodolphelle: