— Teillä on maksuaikaa kello neljään saakka.
— Rehellisille ihmisille ei panna määräaikoja, vastasi Rodolphe. — Kiusankappale! hän mutisi itsekseen, seuraten murheellisin silmin kolmikolkkahattuisen miehen lähtöä, — eikös vain viekin rahamassin mukanaan!
Rodolphe veti kiinni vuoteensa uutimet, sulki silmänsä ja koetti päästä uudelleen perintönsä jäljille. Mutta hän eksyi matkalla joutuen ylvääseen uneen, jossa Théâtre Françaisin johtaja tuli hattu nöyrästi kädessä hänen luokseen kärttämään näytelmää teatterilleen, ja Rodolphe, joka tiesi tavat pyysi etumaksua. Mutta juuri sillä hetkellä, jolloin johtaja näytti aikovan täyttää hänen toivomuksensa, herätti hänet taas uusi henkilö, huhtikuun 15. päivän ilmiöitä sekin.
Tulija oli herra Benoît, pahamaineinen mies, sen vuokrakasarmin omistaja, jossa Rodolphe asui. Hän oli samalla kertaa vuokralaistensa isäntä, suutari ja koronkiskoja. Tänä aamuna hänestä lähti huonon paloviinan ja erääntyneiden laskujen kauhistuttava löyhkä. Kädessään hänellä oli tyhjä kukkaro.
— Mitä pirua! ajatteli Rodolphe, — eihän tuo ole teatterin johtaja… semmoisella herralla olisi valkea kaulanauha… ja täysi kukkaro!
— Hyvää huomenta, herra Rodolphe! lausui Benoît lähestyen vuodetta.
— Huomenta, herra Benoît! Mikä tuottaa minulle kunnian nähdä teidät luonani?
— Tulin vain sanomaan, että nyt on viidestoista päivä huhtikuuta.
— Nytkö jo! Kuinka nopeasti aika kuluu! Se on todella merkillistä.
Täytynee tässä pian taas ostaa nankinihousut. Viidestoista huhtikuu tai
Lempo soikoon, enpä olisi ilman teitä tullut sitä huomanneeksi, herra
Benoît! Kuinka suuret kiitokset olenkaan teille velkaa!
— Niin, ja lisäksi vielä satakuusikymmemäkaksi frangia, vastasi Benoît.
— On jo aika selvittää tämä pikku lasku.