— Rahaa, rahaa! huudahti Rodolphe. — Pyydänkö minä teiltä rahaa? Ja vaikka minulla rahaa olisikin, en kuitenkaan antaisi teille mitään. Tänään on perjantai, ja se tuo onnettomuutta.
Herra Benoîtin viha kiihtyi hirmumyrskyksi, ja ellei huonekalusto olisi ollut hänen omansa, olisi hän varmasti taittanut jalat joltakin tuolilta.
Hän poistui kuitenkin, uhkaillen hirveästi mennessään.
— Unohdatte rahapussinne! huusi Rodolphe hänen jälkeensä.
— Mikä viheliäinen ammatti! mutisi onneton nuori mies yksin jäätyään. —
Kesyttäisin mieluummin vaikka leijonia.
— Mutta enhän voi tänne jäädä, jatkoi hän hypäten vuoteestaan ja pukeutuen kiireesti. — Liittolaisten hyökkäys ei päättyne tähän. Pitää lähteä käpälämäkeen ja lisäksi syödä hiukan aamiaistakin. Mitähän, jos menisin tervehtimään Schaunardia? Soisin hänen luonaan ja saman tien lainaisin häneltä hiukan rahaa. Sata frangia riittää. Schaunardin luo siis!
Laskeutuessaan portaita Rodolphe kohtasi jälleen herra Benoîtin, joka nähtävästi oli muilta vuokralaisiltaan saanut saman vilpittömän vastaanoton, päättäen hänen tyhjästä rahapussistaan, se oli tällaisissa oloissa pelkkä ylellisyyskapine.
— Jos minua tullaan kysymään, niin sanotte, että olen mennyt maalle… alpeille asti, sanoi Rodolphe. — Tai ei, sanokaa mieluummin, etten asu enää täällä.
— Silloin puhunkin totu, murahti herra Benoît korostaen merkitsevästi sanojaan.
Schaunard asui Montmartressa. Rodolphen täytyi siis kulkea koko
Pariisin läpi. Tämä vaellus oli hänelle mitä vaarallisin.