— Tänään ovat kadut täynnä karhuja, hän sanoi itsekseen.
Hän ei kumminkaan mennyt ulommaisia bulevardeja pitkin, kuten häntä oikeastaan halutti. Mielettömän toivon rohkaisemana hän päinvastoin päätti käyttää vaarallista reittiä suoraan Pariisin keskitse. Rodolphe ajatteli, että tällaisena päivänä, jolloin miljoonat vaeltelivat ulkona rahanperijäin selkärepuissa, joku tuhatlappunen hyvinkin saattoi unohtua tielle odottamaan löytäjäänsä. Rodolphe käveli siis hitaasti ja katse maahan luotuna, mutta ei löytänyt muuta kuin kaksi nuppineulaa.
Kahden tunnin kuluttua hän saapui perille Schaunardin luo.
— Kas vain, sinäkö! huusi tämä.
— Niin kuin näet. Tulin luoksesi aamiaista syömään,
— Voi veliseni, tuletpa pahaan aikaan. Tyttöni on tullut tänne minua tervehtimään enkä ole nähnyt häntä puoleen kuukauteen, jos olisit tullut kymmenen minuuttia aikaisemmin…
— No voit kaiketi lainata minulle sata frangia? kysyi Rodolphe.
— Mitä! Sinäkin? Schaunard huudahti ylen hämmästyneenä. — Sinäkin pyydät minulta rahaa? Liityt siis vihollisiini!
— Saat maanantaina takaisin.
— Tai tuomiopäivän jälkeen! Etpä näy muistavan, veli hyvä, mikä päivä meillä on tänään. En voi antaa sinulle penniäkään, mutta älähän silti jättäydy toivottomaksi. Päivä ei ole vielä lopussa. Voit hyvinkin vielä kohdata kaitselmuksen, joka ei koskaan nouse ennen keskipäivää.