— Kyllä kai, sanoi Rodolphe, — kaitselmuksella on liian monta pikku lintua hoidettavanaan. Mieluummin menen tapaamaan Marcelia.
Marcel asui siihen aikaan Breda-kadun varrella. Rodolphe tapasi hänet ylen murheellisena tarkastelemassa suurta tauluaan, jonka piti esittää Kulkua Punaisen meren halki.
— Mikäs sinua vaivaa? kysyi Rodolphe astuttuaan sisään. — Sinähän näytät kovin masentuneelta!
— Eipä ihmeellistä, sillä viisitoista päivää olen jo viettänyt paastoviikkoa, huokasi maalari käyttäen kuvaannollista puhetapaa.
Rodolphe ymmärsi tämän vastauksen heti.
— Suolattuja silakoita ja retikkaa, kyllä sen muistan.
Rodolphella oli tosiaan perin suolaisia muistoja siltä ajalta, jolloin hänen ruokalistansa rajoittui yksinomaan tähän kalaan.
— Sepäs hiton ikävää, hän sanoi. — Ja minä kun tulin lainaamaan sinulta sata frangia.
— Sata frangia! huudahti Marcel. — Sinä elät siis yhä vielä kuvitelmien maailmassa? Tulla pyytämään minulta sellaista mytologista summaa ajankohtana, jolloin yhtä mittaa kykin puutteen puristuksessa! Varmaankin olet nauttinut hassišta!
— Valitettavasti en ole vielä nauttinut mitään, vastasi Rodolphe ja jätti ystävänsä Punaisen meren rannalle.