Aterioitsevien aikoessa juuri ruveta lusikoimaan tunkeutui saliin äkkiä viisi tai kuusi siviilipukuista henkilöä ja joukko poliiseja komisarion johtamina.
— Hyvät herrat, lausui komisario, — ylemmältä taholta tulleesta käskystä ei juhlaa saa viettää. Pyydän teitä poistumaan.
— Voi turkanen! äkäili Rodolphe lähtiessään salista toisten mukana. —
Sallimus ei suo minulle tänään edes liemiruokaakaan!
Hän kääntyi murheellisena marssimaan kotia kohden ja saapui sinne yhdentoista tienoissa illalla.
Herra Benoît odotti häntä.
— Siinähän te tulette, sanoi isäntä. — Oletteko ajatellut, mitä teille aamulla sanoin? Tuotteko minulle rahaa?
— Saan rahaa tänä yönä ja huomenaamulla annan teille heti, vastasi Rodolphe haparoiden hyllyltä avaintansa ja kynttiläänsä. Hän ei löytänyt niitä.
— Herra Rodolphe, sanoi Benoît, — mielipahakseni minun pitää ilmoittaa, että olen vuokrannut huoneenne jo muille ja ettei minulla tällä kertaa ole muita huoneita vapaina. Teidän on pakko mennä muualle.
Rodolphe ei ollut mikään pikkusielu, eikä häntä pelottanut yön vietto paljaan taivaan alla. Ruman ilman sattuessa hän sitäpaitsi saattoi nukkua Odéon-teatterissa eräässä aitiossa lähinnä näyttämöä, kuten jo ennenkin oli tehnyt. Hän pyysi sen tähden muitta mutkitta saada ottaa tavaransa, joihin ei tosin kuulunut sen enempää kuin iso pinkka papereita.
— Tietysti, vastasi isäntä, — minulla ei ole mitään oikeutta niitä pidättää teiltä. Jätin ne huoneeseenne pöytälaatikkoon. Tulkaa mukanani, ellei se henkilö, joka on vuokrannut huoneenne, ole vielä mennyt levolle, voimme astua sisälle.