Huoneen oli päivällä vuokrannut eräs nuori tyttö, jonka nimi oli Mimi ja jota Rodolphe muinoin oli armastellut.
He tunsivat toisensa heti. Rodolphe kuiskasi pari sanaa Mimin korvaan ja puristi hellästi hänen kättänsä.
— Näettekö, kuinka siellä sataa! hän sanoi huomauttaen tytölle rajuilmasta, joka juuri oli puhjennut.
Mimi meni suoraan herra Benoîtin luo, joka odotti huoneen nurkassa ja sanoi hänelle osoittaen Rodolphea:
— Tämä herra on se, jota tänä iltana olen odottanut… Oveni on nyt kiinni kaikilta muilta.
— Ahaa! huudahti herra Benoît happamesti irvistäen. — Kyllä ymmärrän.
Sillä aikaa kun Mimi kaikessa kiireessä valmisteli senpäiväistä illallista, löi kello kaksitoista.
— Vihdoinkin, huokasi Rodolphe itsekseen, — on huhtikuun viidestoista päättynyt ja myrskyjen niemi onnellisesti sivuutettu. — Rakas Mimi, hän virkkoi sitten vetäen sievän tytön syliinsä ja suudellen niskaan, — tiesinhän, että te ette olisi voinut jättää minua oven ulkopuolelle. Teillä on vieraanvaraisuuden ihana elin hyvin kehittynyt.
XI
Taiteilijakahvila