Seuraavassa kerrotaan, mitkä asianhaarat johtivat siihen, että Carolus Barbemuche, kirjailija ja platoninen filosofi, pääsi Boheemikerhon jäseneksi elämänsä neljäntenäkolmatta ikävuotena.
Siihen aikaan kävivät Gustave Colline, suuri filosofi, Marcel, suuri maalari, Schaunard, suuri säveltäjä, ja Rodolphe, suuri runoilija, niin kuin he toisiansa nimittivät, säännöllisesti Momus-kahvilassa, jossa heille, koska heidät aina nähtiin yhdessä, oli annettu nimi Neljä muskettisoturia. He tosiaankin tulivat ja menivät yhdessä, pelasivat yhdessä ja joskus myöskin jäivät yhdessä annoksensa velkaa, sanalla sanoen sointuivat yhteen kuin konservatorion orkesteri.
Kokoontumispaikaksi he olivat valinneet salin, jossa olisi ollut hyvää tilaa vähintään neljällekymmenelle hengelle, mutta jossa heidät kuitenkin aina tavattiin yksinään, sillä he olivat loppujen lopuksi tehneet olon siellä muille mahdottomaksi.
Satunnainen vieras, joka rohkeni tunkeutua tähän luolaan, joutui jo ovella näiden neljän hurjimuksen uhriksi ja pötki tavallisesti niin pian kuin mahdollista pakoon ennättämättä lukea loppuun lehteänsä tai tyhjentää puolikuppostansa, jonka älymystön ennenkuulumattomat väitteet taiteesta, mausta ja kansantaloudesta olivat hapattaneet. Näiden neljän kumppanuksen keskustelut olivat sen laatuisia, että heitä palvellut tarjoilija tuli kaistapäiseksi keskellä elämänsä kukoistavinta aikaa.
Asiat kehittyivät kuitenkin lopulta niin pitkälle, että kahvilan omistaja menetti kärsivällisyytensä ja astui eräänä iltana saliin tekemään ystävyksille seuraavat valitukset:
Ensiksi: Herra Rodolphe tuli jo aikaisin aamulla syömään ja vei omaan saliinsa kaikki kahvilan lehdet. Hän meni tässä niinkin pitkälle, että osoitti julkisesti kiukkuaan, jos joku ennen häntä oli sattunut avaamaan lehdet. Seuraus tästä oli, että kaikki muut vieraat jäivät vaille näitä julkisen mielipiteen puhetorvia eivätkä päivälliseen asti saaneet tietää tavuakaan politiikasta. Niinpä Bosquet-seura tuskin tiesi viime hallituksen jäsenten nimiä.
Herra Rodolphe oli lisäksi pakottanut kahvilan tilaamaan Castor-lehden, jonka päätoimittaja hän oli. Kahvilan omistaja oli kyllä aluksi kieltäytynyt, mutta kun Rodolphe ja hänen toverinsa joka Jumalan hetki kutsuivat tarjoilijaa ja huusivat: »Castor! Tuokaa meille Castor! alkoivat jotkut toiset vieraat, joiden uteliaisuus oli näistä itsepintaisista pyynnöistä herännyt, myös vaatia Castoria. Oli siis tilattava Castor, nurkkalehti, joka ilmestyi kerran kuukaudessa. Sitä somisti yksi puupiirros ja se sisälsi Gustave Collinen haihattelevan filosofisen kirjoitelman.
Toiseksi: Mainittu herra Colline ja hänen ystävänsä herra Rodolphe lepäsivät henkisistä ponnistuksistaan pelaamalla tammipeliä kello kymmenestä aamulla puoliyöhön saakka, ja kun kahvilassa oli vain yksi tammipeli, eivät muut vieraat saaneet ollenkaan tyydyttää pelihimoaan näiden herrojen takia, jotka aina kun heiltä tultiin peliä pyytämään vastasivat vain:
— Peli on tilattu, tulkaa uudelleen huomenna.
Bosquet-seuran täytyi siis tyytyä vain kertomaan toisilleen lemmenseikkailuistaan tai pelaamaan pikettiä.