— Sitä me tosiaan suuresti kalpaamme, vastasivat naiset
— Tarjoilija, tuokaa meille illallista! sanoi Colline arvokkaasti.
Tarjoilijan kasvot olivat tyrmistyksestä kolmiväriset.
Hän meni hitain askelin kassaan ilmoittamaan kahvilan omistajalle tästä ennenkuulumattomasta tapauksesta.
Isäntä piti koko juttua pilana, mutta kun kello uudelleen kilisi, meni hän itse saliin ja kääntyi Collinen puoleen, jota kohtaan hän tunsi eräänlaista kunnioitusta. Colline selitti nyt, että aikomuksena oli viettää jouluaattoa kahvilassa, ja pyysi isäntää hyväntahtoisesti toimittamaan, mitä oli tilattu.
Isäntä ei vastannut mitään, vaan poistui takaperin salista väännellen solmuja lautasliinaansa. Neljännestunnin ajan hän neuvotteli vaimonsa kanssa, joka Saint-Denisissä saamansa vapaamielisen kasvatuksen vaikutuksesta ja ihaillen kaunokirjallisuutta ja taidetta lopulta kehotti miestänsä täyttämään vieraiden pyynnön.
— No miksikäs ei, arveli isäntä, — saattaahan heillä kerran sattumalta olla rahaakin.
Ja hän antoi tarjoilijalle käskyn viedä saliin mitä oli tilattu. Sitten hän syventyi erään kantavieraan kanssa pelaamaan pikettiä. Turmiollinen varomattomuus!
Kello kymmenestä kahteentoista saakka tarjoilija ei joutanut muuta tekemään kuin juoksemaan portaita ylös ja taas alas. Joka hetki pyydettiin häntä tuomaan lisää. Musette vaati tarjoilemaan englantilaiseen tapaan ja otti joka suupalalta uuden ruokaliinan käyttöön. Mimi joi eri viinilajeja kaikista eri laseista. Schaunardin kurkku janosi kastetta kuin Saharan erämaa. Collinen silmät pitivät yllä ristitulta joka suunnalle ja pureskellessaan ruokaliinaa hän nipisti pöydänjalkaa luullen sitä Phémien polveksi. Mutta Marcel ja Rodolphe pysyivät koko ajan kylmäverisinä, odottaen levottomasti loppuratkaisun hetkeä.
Vieras tarkasteli tätä näytelmää vakavan uteliaana. Tuon tuostakin vetäytyivät hänen huulensa hymyyn, ja sitten kuului kitinää kuin ikkunaa suljettaessa. Se oli vieraan hillittyä hihitystä.