— Luulette siis, että herrat estelevät minua saavuttamasta läheisen toveruutensa kunniaa.
— Pelkään perin, jopa juurin, sanoi Colline, joka mielellään käytti tätä puolisukkeluutta, milloin vain sopi.
— Kuinka te sanoitte? kysyi Carolus ihmetellen.
— Anteeksi… se on vain tyhjänpäiväinen alkusoinnun tavoittelu, vastasi filosofi ja jatkoi: — Sanokaapa, mikä on hengen ylevillä vainioilla se vako, jota mieluimmin kynnätte?
— Suuret filosofit ja vanhat klassikot ovat esikuviani: heistä imen ravintoa hengelleni. Télémaque herätti minussa ensiksi sen intohimon, joka nyt kalvaa minua.
— Télémaque, se kirja on rantakadun kaupassa usein esillä, sanoi Colline. — Se on sieltä aina saatavissa. Vielä äskenkin ostin sieltä yhden kappaleen viidellä soulla… mutta se olikin onnen kauppa. Luovutan sen kuitenkin teille tehdäkseni mieliksi. Se on muuten oivallinen teos ja sen aikuiseksi kirjaksi kerrassaan hyvä tyylin puolesta.
— Niin, monsieur, jatkoi Carolus, — korkeampi filosofia ja klassillinen kirjallisuus on minun henkinen ilmakehäni. Minun mielestäni taide on uskontoa, pappiutta.
— Juuri niin, myönsi Colline, — ja siitä on laulukin.
Ja hän alkoi hyräillä:
Pyhyyttä täynnä taide lie, mut meille tuttu on sen tie.