Runoilija hyväksyi tarjouksen.
— Hyvä on, hän sanoi itsekseen, — minä saan siis aloittaa tutkimuksen.
Seuraavana päivänä, sovittuun aikaan, Rodolphe meni tapaamaan Carolusta. Tämä asui tosiaan hyvin kauniissa talossa Royale-kadun varrella, ja hänen huoneensa oli tavallaan ylellisesti kalustettu. Rodolphea ihmetytti vain se, että ikkunaluukut kirkkaasta päivästä huolimatta olivat kiinni, verhot oli laskettu alas ja kaksi kynttilää paloi pöydällä. Ja hän kysyi Barbemuchelta, mikä siihen oli syynä.
— Opiskelu on salaperäisyyden ja hiljaisuuden tytär, vastasi Carolus.
Sitten istuuduttiin ja alettiin jutella. Kun oli hetkinen keskusteltu onnistui Caroluksen, turvautuen tavattomaan kärsivällisyyteen ja puhetaidolliseen mestaruuteen, saada sanotuksi lause, joka nöyrästä muodostaan huolimatta ei sisältänyt enempää eikä vähempää kuin kehotuksen Rodolphelle ystävällisesti kuunnella luettavan erästä pikku teosta, joka oli sanotun Caroluksen valvomien öitten hedelmä.
Rodolphe oivalsi joutuneensa kiikkiin. Kun hän kumminkin oli utelias tutustumaan Barbemuchen kirjoitussanontatapaan, kumarsi hän kohteliaasti ja vakuutti olevansa ihastunut kunniasta saada…
Carolus ei odottanut lauseen loppua. Hän harppasi ovelle, väänsi sen säppiin, kiersi avainta lukossa ja palasi sitten Rodolphen luo. Hän veti ensiksi esille pikku vihon, jonka kapea muoto ja vähäinen paksuus nostatti runoilijan kasvoille tyytyväisen hymyn.
— Siinäkö teoksenne käsikirjoitus? kysyi hän.
— Eihän toki, vastasi Carolus, — tämä on vain käsikirjoituksieni luettelo. Nyt etsin siitä sen käsikirjoitukseni numeron, jonka saan lukea teille… Tässähän se onkin; Don Lopez eli kohtalo, numero neljätoista. Se on kolmannella hyllyllä, lisäsi Carolus.
Ja hän aukaisi pienen kaapin, joka Rodolphen hämmästykseksi sisälsi kokonaisen varaston käsikirjoituksia. Carolus otti niistä yhden, sulki kaapin ja asettui sitten istumaan runoilijaa vastapäätä.