Rodolphe loi salavihkaa silmäyksen yhteen niistä neljästä vihosta, jotka teokseen kuuluivat. Paperin koko toi mieleen Mars-kentän.
— No niin, hän sanoi itsekseen, — ei sentään runoja., mutta nimi on Don
Lopez!
Carolus aukaisi ensimmäisen vihon ja alkoi lukea;
— Eräänä kylmänä talviyönä ratsasti kaksi viittojensa poimuihin huolellisesti kääriytynyttä ritaria laiskain muulien selässä vierekkäin eräällä niistä teistä, jotka vievät Sierra Morenan erämaiden pelottavan autiuden halki…
— Voi hemmetti, ajatteli Rodolphe kerrassaan masentuneena tästä alusta.
Mutta Carolus luki edelleen ensimmäistä lukua, joka oli loppuun saakka samaan tyyliin kirjoitettu.
Rodolphe kuunteli hajamielisenä ja mietti keinoja, millä pääsisi pakoon.
— Tuossa on kyllä ikkuna, sanoi hän itsekseen, — mutta paitsi sitä, että se on suljettu, olemme lisäksi neljännessä kerroksessa. Ah, nytpä käsitän kaikki nämä varokeinot!
— Mitä pidätte ensimmäisestä luvusta? kysyi Carolus päästyään sen loppuun. — Pyydän, älkää säästäkö minua arvostelussanne.
Rodolphe muisteli kuulleensa katkelmia jostakin monisanaisesta itsemurhan filosofiasta, johon ennenmainittu Lopez, kertomuksen sankari, oli horjahtanut, ja vastasi umpimähkään: