— Don Lopezin mahtava hahmo on kuvattu erittäin tunnollisesti. Se muistuttaa Savoijalaisen papin uskontunnustusta. Myöskin don Alvarin muuli on mielestäni kuvattu erinomaisesti, luulisi ihan näkevänsä jonkin Gérîcaultin luonnoksen. Maisemissa on oivallisia piirteitä. Ajatuksista tahtoisin sanoa, että ne ovat Lesagen maaperään kylvettyjä Jean Jacques Rousseaun siemeniä. Sallinette kuitenkin pari pientä huomautusta. Te viljelette liiaksi välimerkkejä ja myöskin sanaa 'niin muodoin'. Onhan se kaunis ja paikallaan silloin tällöin väriä antamassa, mutta sitä ei saa käyttää liian usein.
Carolus otti toisen vihkonsa ja luki vielä kerran teoksensa nimen Don
Lopez eli kohtalo.
— Olen kerran tuntenut erään don Lopezin, huomautti Rodolphe. — Hän myyskenteli savukkeita ja Bayonnen suklaata. Lieneekö ollut teidän sankarinne sukulaisia… Jatkakaahan.
Toisen luvun lopussa runoilija keskeytti Caroluksen.
— Eihän vain kurkustanne tee kipeätä? hän kysyi.
— Ei lainkaan, vastasi Carolus. — Saatte nyt kuulla Inesillen tarinan.
— Odotan hyvin uteliaana… mutta jos olette väsynyt, niin eiköhän olisi parasta…
— Kolmas luku, julisti Carolus sointuvalla äänellä.
Rodolphe silmäili tutkivasti Carolusta ja pani merkille, että hänellä oli hyvin lyhyt kaula ja punertava kasvojen väri.
— Yksi toivo minulla on vielä, ajatteli runoilija tehtyään tämän havainnon, — halvauskohtaus.