— Nyt siirrymme neljänteen lukuun. Olkaa niin hyvä ja sanokaa sitten, mitä pidätte rakkauskohtauksesta.
Ja Carolus jatkoi lukemistaan.
Luodessaan eräänä hetkenä sattumalta silmänsä Rodolpheen nähdäkseen, minkä vaikutuksen rakastavaisten kaksinpuhelu häneen teki, Carolus huomasi runoilijan kurottaneen kaulansa pitkälle kuin kuunnellen etäisiä ääniä.
— Mikä teidän on? kysyi hän.
— Ssh! sanoi Rodolphe. — Ettekö kuule? Minusta tuntuu kuin huudettaisiin, että on tulipalo. Emmeköhän mene katsomaan?
Carolus kuunteli hetkisen, mutta ei kuullut mitään.
— Korvani on varmaankin soinut, päätteli Rodolphe. — Jatkakaa! Don Alvar herättää minussa suurta mielenkiintoa, hän on todella jalo nuorukainen.
Carolus ryhtyi jälleen lukemaan ja keskitti kaiken äänielimensä soinnukkuuden seuraaviin nuoren don Alvarin sanoihin:
— Oi Inesille, ken lienetkin, enkeli tai paholainen, mikä lieneekään isänmaasi, elämäni on sinun ja sinua seuraan, käyköön tie taivaaseen tai helvettiin!
Tällä hetkellä koputettiin ovelle, ja Caroluksen nimi lausuttiin oven ulkopuolella.