— Ne ovat herra Rodolphen kengät. Mitäs ihmeellistä siinä on?
— Entä nämä, jatkoi Colline osoittaen naisen kenkiä, — ovatko nämäkin herra Rodolphen?
— Ne kuuluvat hänen rouvalleen.
— Rouvalleen! huudahti Colline tyrmistyneenä. — Voi, sitä elostelijaa!
Nytpä ymmärrän, miksi hän ei tahdo avata!
— Hitto vieköön! huudahti portinvartija, — nuori mies saa kai elää ja olla niin kuin haluaa, mutta jos herra sanoo minulle nimensä, ilmoitan sitten herra Rodolphelle teidän käynnistänne.
— Ei tarvitse, sanoi filosofi. — Kun nyt tiedän, missä hänet voi tavata, palaan uudelleen sopivaan aikaan.
Ja hän riensi oikopäätä ilmoittamaan suurta uutista ystävilleen.
Rodolphen kiiltokenkiä pitivät ystävät kuitenkin Collinen rikkaan mielikuvituksen tuotteina, ja yksimielisesti selitettiin, että puhe hänen lemmitystään oli tuulesta temmattua.
Se oli kuitenkin totta, sillä vielä samana iltana Marcel sai kirjeen, joka oli osoitettu kaikille ystäville yhteisesti. Kirje sisälsi seuraavaa:
»Herra ja rouva Rodolphe pyytävät herroja Marcelia, Collinea ja
Schaunardia suosiollisesti saapumaan luokseen päivällisille täsmälleen
kello viisi.