— Ahaa, jopa arvaan, vastasi Rodolphe, jolle alkoi selvitä, mihin filosofi niin itsepäisesti pyrki mielijohteensa vaivaamana. — Hän tarkoitti Castorin artikkelia… Kuulkaahan, hän uneksii siitä ihan ääneen.
— Hyvä, sanoi Schaunard, — hän ei saa siis kahvia, eikö niin, madame?
— Jaha, hoksasi Rodolphe, — tuo siis meille kahvia, Mimil
Mimi aikoi juuri nousta, kun Colline, joka oli taas päässyt jonkin verran tajuihinsa, laski äkkiä kätensä hellästi hänen vyötäisilleen ja kuiskasi tuttavallisesti:
— Madame, kahvi on kotoisin Arabiasta, jossa sen keksi eräs vuohi. Sitten sitä alettiin käyttää Euroopassa. Voltaire joi sitä seitsemänkymmentäkaksi kuppia päivässä. Minä puolestani juon sitä mielelläni ilman sokeria, kunhan se vain on hyvin kuumaa.
— Voi taivas, kuinka oppinut tuo herra on! ajatteli Mimi tuodessaan kahvia ja piiput.
Sillä välin kului tunti toisensa jälkeen. Keskiyö oli jo aikoja sitten ohitse, ja Rodolphe koetti saada toverinsa ymmärtämään, että oli aika itsekunkin lähteä kotiinsa. Marcel, jolla järki oli tallella, nousi lähteäkseen.
Mutta Schaunard huomasi, että eräässä pullossa oli viet jäljellä rommia, ja selitti, ettei kello voinut olla kahtatoista, ennen kuin pullo oli tyhjä. Colline puolestaan ratsasti hajareisin tuolillaan ja hoilasi käheällä äänellä:
— Maanantai, tiistai, keskiviikko, torstai…
— Hemmetti sentään! sanoi Rodolphe pahassa pulassa — en voi mitenkään majoittaa heitä tänne täksi yöksi. Ennen se kävi päinsä, mutta nyt ovat olosuhteet toiset, lisää hän luoden silmäyksen Mimiin, jonka lämmin katse näytti kutsuvan heitä kahta yksinäisyyteen. — Mitä hittoa teemme? Sanohan, Marcel? Keksi jokin keino, jolla saamme heidät lähtemään.