— Mitä… mitä?
— Schaunard läksi äsken juuri ja otti erehdyksessä sinun palttoosi.
Colline silmäili ympärilleen ja havaitsi tosiaan, että sillä paikalla, missä hänen päällystakkinsa oli ollut, riippui Schaunardin pieni, ruudukas palttoo. Tämä huomio teki hänet hyvin levottomaksi. Colline oli näet tänäkin päivänä tapansa mukaan käynyt nuuskimassa vanhoja kirjoja ja ostanut viidellätoista soulia suomen kieliopin ja Nisardin pienen romaanin, jonka nimi oli »Maitoeukon hautajaiset». Näiden kahden ostoksen lisäksi sisälsi palttoo vielä seitsemän tai kahdeksan nidosta filosofista kirjallisuutta, jota hän aina laahasi mukanaan voidakseen mahdolliseen filosofiseen väittelyyn joutuessaan turvautua niihin ja penkoa perusteita väitteilleen. Se ajatus, että hänen kallis kirjastonsa oli Schaunardin käsissä, nostatti kylmän hien hänen otsalleen.
— Voi sitä lurjusta! huudahti Colline. — Miksi hän vei minun palttooni?
— Sehän tapahtui vahingossa…
— Mutta kirjani?… Hän voi pidellä niitä huonosti.
— Ole huoleti, hän ei lue niitä, rauhoitti Rodolphe.
— Kyllä hänet tunnen, hän voi vaikka sytyttää piippunsa niillä!
— No jos sellaista epäilet, niin ehdit hyvinkin saada hänet vielä kiinni. Hän läksi juuri äsken ja tavoitat hänet varmasti portailla.
— No sitten lähden heti ajamaan takaa, vastasi Colline vetäen päänsä verhoksi lakin, jonka lieri oli niin leveä, että sillä olisi voinut tarjota teetä vaikka kymmenelle hengelle.