Koska sinua ei kuulu takaisin, pistäydyn tätiäni katsomassa. Otan kaikki rahat mukaani voidakseni maksaa ajurin.
— Lucile.
Ja sinä iltana, oi Rodolphe, et ollut mitään syönyt, muistatko? Sinä tulit luokseni säkenöiden leikkipuheita ja sukkeluuksia, jotka todistivat sielusi olevan rauhallisen. Sillä sinä uskoit, että Lucile oli tätinsä luona. Jos minä olisin sanonut sinulle, että hän oli herra Césarin tai jonkun Montparnassen näyttelijän luona, olisit ehkä vääntänyt niskani nurin. Tuleen tuo toinenkin paperipala, joka on täynnä ensimmäisen kirjeen vähäsanaista hellyyttä.
Menen tilaamaan itselleni kengät. Sinun on välttämättä hankittava rahaa voidakseni ylihuomenna mennä hakemaan ne.
Ah, ystäväni, niillä kengillä on tanssittu monta tanssia, joissa sinä et ollut vastakumppanina. Tuleen kaikki nuo muistot ja tuleen niiden tuhka!
Mutta sitten kohota itsesi jälleen, Rodolphe! Rakkaudesta ihmisyyteen ja Iriksen vyön ja Castorin kunnian nimessä tartu jälleen lujin käsin hyvän maun ohjaksiin, jotka surun itsekkyydessä päästit käsistäsi, sillä muuten voi tapahtua kauheuksia, joista olet vastuussa. Me voisimme vajota takaisin pussihihojen ja lämsähousujen käyttöön ja saisimme jonakin päivänä nähdä hattuja, joiden muoto loukkaa maailmankaikkeutta ja huutaa taivaan kostoa päällemme.
Ja nyt on hetki käsissä kertoa ystävämme Rodolphen ja neiti Lucilen eli liikanimeltään Mimin rakkaudesta.
Rodolphe oli ehtinyt puoliväliin neljättäkolmatta vuottansa, kun hänen sydämessään äkkiä syttyi tämä intohimo, jolla oli suuri vaikutus hänen elämäänsä. Sinä ajankohtana, jolloin Rodolphe kohtasi Mimin, hän vietti sitä liikkuvaa ja vapaata elämää, jota olemme koettaneet edellä kuvata. Hän oli varmaankin iloisimpia miekkosia boheemien suruttomassa seurakunnassa. Kun hän oli syönyt huonon päivällisen, mutta lingonnut hyvän sukkeluuden, hän asteli ylpeänä kivistä katua, joka usein oli hänen vuoteenansakin, ylpeänä kuluneessa mustassa takissaan kuin keisari purppuraviitassaan. Siinä piirissä, jossa Rodolphe eli ja vaikutti, käsiteltiin rakkautta, eräänlaisesta huomionherättämishalusta, mikä nuorissa ihmisissä on verrattain lavallinen ilmiö, ylellisyytenä ja ivattavana asiana. Gustave Colline, jolla oli jo pitkät ajat ollut suhde erään neulojattaren kanssa ja joka oli alinomaisilla käsikirjoitustensa ja filosofisten teoksiensa jäljentämistöillä näännyttänyt häneltä sekä sielun että ruumiin, väitti rakkauden olevan jonkinlaista purkausta, joka oli hyvä suorittaa vuosineljänneksittäin ruumiin vapauttamiseksi liiallisista nesteistä.
Näiden väärien epäilijöiden joukossa Rodolphe oli ainoa, joka uskalsi puhua rakkaudesta tavallaan kunnioittavasti, ja jos onnettomuudeksi satuttiin joutumaan hänen kanssaan juttusille tästä aiheesta, saattoi hän tuntikausia esittää elegisiä mietelmiä rakastettuna olemisen onnesta, tyynen järven syvästä sinisyydestä, tuulen kuiskeesta, taivaiden harmoniasta ja sen semmoisesta. Tästä tavastaan hän oli Schaunardilta saanut lisänimen »harmonikka». Marcel oli samasta syystä keksinyt hänelle toisen nimen, joka ei ollut vailla sukkeluutta sekään; viittaillen hänen iänikuisiin germaanilaista vetisyyttä ja hempeämielisyyttä uhkuviin puheisiinsa ja hänen aikaiseen kaljupäisyyteensä Marcel oli antanut hänelle nimen Myosotis calva, kalju lemmikki. Asianlaita oli todellisuudessa näin: Rodolphe uskoi siihen aikaan vakavasti sanoneensa lopulliset hyvästit nuoruudelle ja rakkaudelle. Hän lauloi ylimielisesti De profundis sydämelleen, jonka hän uskoi kuolleen, vaikka se vain nukkui herätäkseen taas herkkänä iloille, herkkänä suloisille tuskille, joita Rodolphe ei enää toivonut saavansa kokea ja jotka nyt olivat saattaneet hänet epätoivon partaalle. Mutta itsepä niin tahdoit, oi Rodolphe, emmekä me surkuttele sinua, sillä sairaus, joka sinua vaivaa, on niitä tauteja, joita aina kaivataan, varsinkin silloin kun tiedetään, että siitä on iäksi päästy.
Rodolphe kohtasi nuoren Mimin, jonka hän jo aikaisemminkin oli tuntenut, silloin kun tämä oli erään hänen ystävänsä rakastajatar. Ja hän otti Mimin omakseen. Ystävien kesken nousi tästä aluksi aika hälinä, mutta kun Mimi oli olemukseltaan varsin herttainen eikä turhan kaino ja kun hän lisäksi sieti tupakansavua ja kirjallisia keskusteluja, totuttiin häneen ennen pitkää ja kohdeltiin häntä kuten toveria ainakin. Mimi oli viehättävä nainen ja sen luontoinen, joka erityisesti tyydytti Rodolphen runollista ja plastillista aistia. Hän oli kahdenkolmatta ikäinen, pieni, hento, veikeä. Hänen kasvoissaan oli hiukan ylimyksellinen leima, mutta hänen piirteensä, jotka olivat erittäin hienot suurten, sinisten silmien kirkastamat, saivat eräinä ikävystymisen tai pahantuulen hetkinä kovan, melkeinpä julman ilmeen, jonka sielutieteilijä ehkä olisi tuntenut varmaksi itsekkyyden tai suuren tunteettomuuden merkiksi. Mutta useimmiten hänen raikkaat kasvonsa hymyilivät viehkeästi ja hänen silmänsä ilmaisivat hellyyttä tai ylpeää kiemailua. Nuoruuden veri virtasi kuumana ja levottomana hänen suonissaan ja väritti ruusuiseksi hänen läpikuultavan kamelianvalkoisen ihonsa. Tämä sairaalloinen kauneus otti Rodolphen valtoihinsa, ja hän saattoi usein yöllä tuntikausia ihailla ja suudella uneen vaipuneen rakastajattarensa kalpeata otsaa.