Mutta ennen kaikkea saivat Rodolphen mielettömästi rakastumaan Mimiin hänen valkoiset kätensä, jotka hän taloustoimistaan huolimatta osasi säilyttää valkeampina kuin joutilaisuuden jumalatar. Kuitenkin nämä niin hennot, sirot ja suudeltaviksi suloiset kädet, nämä lapsenkädet, joihin Rodolphe oli laskenut uudelleen elpyneen sydämensä, nämä valkoiset kädet repivät ennen pitkää ruusuisilla kynsillään runoilijan sydämen.
Kuukauden kuluttua Rodolphe jo huomasi olevansa tekemisissä tuulihatun kanssa, jolla oli eräs ikävä virhe. Mimi oli »kyläluuta», kuten sanotaan, ja saattoi viettää suuren osan ajastaan tässä kaupunginosassa »elätettävien» naisten luona, joiden tuttavaksi hän oli päässyt. Pian tulivat myös näkyviin ne seuraukset, joita Rodolphe oli pelännyt havaittuaan rakastettunsa ylläpitävän moisia suhteita. Joidenkuiden Mimin uusien ystävättärien vaihteleva rikkaus herätti Mimissä sylintäyden kunnianhimoisia toivomuksia. Tähän asti hän oli ollut vaatimuksissaan kohtuullinen ja tyytynyt siihen välttämättömään, mitä Rodolphe parastaan pannen sai hankituksi. Nyt hän alkoi uneksia silkistä, sametista ja pitseistä. Ja Rodolphen pyynnöistä ja kielloista huolimatta Mimi jatkoi seurusteluaan noiden naisten kanssa, ja nämä kaikki tietysti yksimielisesti koettivat taivuttaa häntä eroamaan taiteilijasta, joka ei voinut antaa hänelle edes sataaviittäkymmentä frangia verkahameen ostamiseksi.
— Noin kaunis tyttö kun te, sanoivat nämä neuvonantajat, — voi helposti hankkia itselleen paljon paremman aseman. Pitää vain etsiä.
Ja Mimi alkoi etsiä. Nämä vierailut, joita Mimi taitamattomin tekosyin turhaan koetti pitää salassa, johtivat Rodolphen luulevaisuuden surulliselle tielle. Mutta joka kerta kun Rodolphe tunsi olevansa löytämäisillään joitakin uskottomuuden todisteita, hän sulki silmänsä päästäkseen mitään näkemästä, sillä kaikesta huolimatta hän yhä vielä jumaloi Mimiä. Runoilija tunsi Mimiä kohtaan oikullista, haaveellista, helposti riitaan johtavaa rakkautta, jota nuori nainen ei ymmärtänyt, koska hän tunsi Rodolphea kohtaan vain yhdessäolon tottumuksesta johtuvaa laimeaa kiintymystä. Ja sitä paitsi oli puolet hänen sydämestään jo loppuun palanut hänen ensi rakkautensa aikana ja toinen puoli oli vielä täynnä muistoja ensimmäisestä rakastetusta.
Kahdeksan kuukautta kului näin, hyvien ja pahojen päivien vaihdellessa keskenään. Tänä aikana oli Rodolphe kymmeniäkin kertoja ajatellut erota Mimistä, sillä tämä kohteli häntä säälimättömästi ja valmisti hänelle tuhansia tuollaisia kidutuksen hetkiä, kuten nainen tekee miehelle, jota hän ei rakasta. Elämä oli suoraan sanoen heille kummallekin oikea helvetti. Mutta Rodolphe oli tottunut näihin jokapäiväisiin taisteluihin eikä mitään pelännyt niin suuresti kuin heidän yhdessäolonsa lakkaamista, sillä hän tunsi, että silloin lakkasivat myös ainiaaksi nuoruuden kuumeiset nousuhetket ja ne mielenliikutukset, jotka niin kauan olivat olleet hänelle vieraita. Ja sitä paitsi, puhuaksemme kaikessa totta, oli myös niitä hetkiä, jolloin Mimi osasi saada Rodolphen unohtamaan kaikki epäluulot, jotka hänen sydäntään kalvoivat. Oli hetkiä, jolloin Rodolphe sinisten silmien lumoissa istui Mimin jalkojen juuressa kuin lapsi, tämä runoilija, jolle Mimi oli uudelleen avannut runouden aarteet, tämä nuorukainen, jolle hän oli lahjoittanut uuden nuoruuden ja jonka sydämen hän oli uudelleen sytyttänyt. Pari kolme kertaa kuukaudessa Rodolphe ja Mimi unohtivat kuin yhteisestä sopimuksesta alituisen kinastelunsa ja astuivat yhden rakkausyön viheriöitsevään keitaaseen. Silloin Rodolphe otti käsiensä väliin rakastettunsa hymyilevän, suloisen pään ja saattoi tuntikausia haastella lemmitylleen sitä ihmeellistä, mieletöntä kieltä, jota intohimo tällaisina hurman hetkinä käyttää. Mini kuunteli ensin tyynesti, pikemmin hämmästyneenä kuin liikuttuneena, mutta lopulta Rodolphen sanat, hänen milloin iloinen, milloin hellän surumielinen haastelunsa tempasi toisenkin mukaansa. Rakkauden kosketuksesta Mimin kylmä ja välinpitämätön sydän suli, rakkauden hurma valtasi hänet, hän heittäytyi Rodolphen kaulaan ja sanoi hänelle suudelmin sen, mitä ei sanoin voinut lausua. Ja aamurusko yllätti heidät näin toinen toisiinsa puristuneina, silmät silmissä ja kädet käsissä, kosteilla, hehkuvilla huulilla yhä vielä se kuolematon sana,
Jota öisin kaksi aina käyttää,
kun kuuma lempi rinnat täyttää.
Mutta seuraavana päivänä saattoi mitä mitättömin asia taas nostaa riidan, ja pelästynyt rakkaus pakeni loitolle.
Loputa kuitenkin Rodolphelle alkoi selvitä, että ellei hän olisi varuillaan, painaisivat Mimin valkeat kädet hänet kuiluun, jonne tuhoutuisi hänen tulevaisuutensa ja nuoruutensa. Eräänä hetkenä sai hänessä kylmä järki voiton rakkaudesta, ja hän vakuutteli itselleen selviin todistuksiin nojautuvin päätelmin, ettei Mimi häntä rakastanut. Vieläpä hän arveli, että nuo hellyyden hetket, joita Mimi hänelle silloin tällöin soi eivät olleet muuta kuin aistillista oikkuilua, samanlaista, jota naimisissa olevat naiset osoittavat miehilleen tarvitessaan uutta kashmirliinaa tai uutta hametta tai silloin, kun heidän rakastajansa on poissa, kuten siitä sanoo sananlasku: »Kun ei ole valkoista leipää, tyydytään mustaan.» Lyhyesti sanoen, Rodolphe saattoi antaa rakastajattarellensa anteeksi kaikki paitsi sitä, ettei saanut häneltä vastarakkautta. Hän päätti sen tähden astua ratkaisevan askeleen ja ilmoitti Mimille, että tämän sopi hakea itselleen toinen rakastaja: Mimi nauroi hänelle ja käyttäytyi uhmailevasti. Lopulta nähdessään, että Rodolphe pysyi lujasti päätöksessään ja otti hänet rauhallisesti vastaan hänen oltuaan vuorokauden poissa, Mimi alkoi käydä levottomaksi tästä lujuudesta, johon hän ei ollut tottunut. Hän oli nyt pari kolme päivää mitä rakastettavin. Mutta kun Rodolphe siitäkin huolimatta pysyi sanassaan vieläpä kysyi häneltä, oliko hän jo ketään löytänyt, vastasi hän:
— En ole vielä edes etsinytkään.
Mimi oli kuitenkin etsinyt, jopa aikaisemmin kuin häntä oli siihen neuvottukaan. Parin viikon aikana hän oli tehnyt kaksi yritystä. Eräs hänen ystävättäristään oli auttanut häntä ja aluksi toimittanut hänet erään nuoren keltanokan pariin, joka lupaili Mimille kaikkea kaunista, intialaisista kashmirhuiveista palisanterikalustoon saakka. Mutta Mimin mielestä tämä nuorukainen, joka saattoi olla hyvinkin etevä algebrassa, oli vallan taitamaton rakkausasioissa, ja kun Mimillä ei ollut halua ruveta kasvattajaksi, jätti hän pojan kashmireineen, jotka vielä vaelsivat Tibetin aroilla, ja ne palisanderihuonekalut, jotka vielä huojuivat Amerikan aarniometsissä.