Kymnasistin korvasi pian eräs bretagnelainen aatelismies, johon Mimi päätä pahkaa rakastui ja joka puolestaan oli valmis korottamaan hänet kreivittäreksi.
Rakastettunsa vastaväitteistä huolimatta Rodolphe oli kuitenkin saanut vihiä, että joitakin juonia oli tekeillä. Hän tahtoi ottaa asiasta tarkan selon ja eräänä aamuna, Mimin oltua yön poissa, riensi sinne, missä arveli tapaavansa hänet Täällä hän saikin tilaisuuden nähdä yhden niitä kouraantuntuvia todistuksia, joita on väkisinkin uskottava. Hän näki Mimin tulevan hekuman kiilto silmissään ulos talosta, jossa hänet oli aateloitu, nojaten uuteen herraansa ja valtiaaseensa, joka tosin ei näyttänyt tästä uudesta valloituksestaan lähimainkaan niin ylpeältä kuin Paris, kaunis kreikkalainen paimen, ryöstettyään Helenan omakseen.
Nähdessään rakastajansa ilmestyvän Mimi hätkähti, mutta lähestyi häntä kuitenkin, ja viitisen minuuttia he keskustelivat rauhallisesti, erotakseen sitten kumpikin taholleen. Suhde oli ratkaisevasti lopussa.
Rodolphe meni kotiin ja vietti päivänsä sitomalla myttyihin kaikki
Mimille kuuluvat tavarat.
Eron jälkeisenä päivänä kävivät monet Rodolphen ystävistä tapaamassa häntä, ja heille hän ilmoitti, mitä oli tapahtunut. Kaikki onnittelivat häntä tämän tapahtuman johdosta, ikään kuin häntä olisi kohdannut suuri onni.
— Kyllä me autamme sinua, ystävä, sanoi eräs hänen toverinsa, joka oli usein tullut nähneeksi, mitä kärsimyksiä Mimi Rodolphelle tuotti, — kyllä autamme sinua vapautumaan sydämesi ilkeän olennon kynsistä. Ennen pitkää olet taas täysin terve ja valmis vaeltamaan jonkun toisen Mimin kanssa Aulnayn ja Fontenay-aux-Rosesin viheriöitseviä polkuja.
Rodolphe vakuutti päässeensä ainiaaksi eroon kaihosta ja toivottomuudesta, antoipa viedä itsensä Mabillen tanssiaisiinkin, edustaen siellä kuitenkin laiminlyödyllä ulkoasullaan perin huonosti Iriksen vyötä, joka oli hankkinut hänelle vapaalipun tähän ilon ja huvitusten ihanaan tarhaan. Runoilija tapasi siellä joukon uusia ystäviä, joiden kanssa hän alkoi juoda. Hän kertoi heille onnettomuutensa kerrassaan yllättävin kääntein ja sutkauksin ja tunnin ajan suorastaan pursusi eloa ja vilkkautta.
— Voi sentään, huokasi maalari Marcel kuunnellessaan ystävänsä huulilta vuotavaa ivan tulvaa, — Rodolphe on kovin iloinen, liian repäisevä.
— Hän on ihastuttava, vastasi eräs nuori neito, jolle Rodolphe juuri oli antanut kukkakimpun, — ja vaikka hänen pukunsa laita onkin vähän niin ja näin, lähtisin sittenkin kernaasti tanssiin hänen kanssaan, jos hän vain pyytäisi minua.
Kaksi sekuntia myöhemmin oli Rodolphe, joka oli kuullut hänen sanansa, hänen jalkojensa juuressa ja pyysi häntä parikseen sanoilla, joissa tuoksui kaikki Richelieun aikuisen korkean kohteliaisuuden jasmiini ja myski. Puhuteltu joutui peräti hämmennyksiin tästä häikäisevien laatusanojen ja valikoitujen sanakäänteiden paljoudesta, joka toi¹ elävästi mieleen holhoushallituksen ajan, että Rodolphe joka ei koskaan ennen ollut esiintynyt niin täydellisenä vanhan ajan ritarina, melkein tunsi kengänkorkojensakin punastuvan. Rodolphen pyyntö hyväksyttiin.