Rodolphe ei tiennyt tanssin aiheitakaan, yhtä vähän kuin päätöslaskua, mutta erinomaisen rohkeuden innossa hän syöksyi suoraan tanssivien sekaan ja tekaisi tanssin, joka oli tähän asti kaikilla maailman tanssimestareille tuntematon. Sitä voisi nimittää »kaihojen ja huokausten askeliksi», ja se saavutti alkuperäisyydellään suuren menestyksen. Turhaan osoitti kolmetuhatta kaasuliekkiä hänelle kieltään ikään kuin pilkatakseen häntä. Rodolphe tanssi yhä ja purki suustaan tanssikumppanilleen vasten kasvoja toinen toistaan somempia, ennenkuulumattomia kohteliaisuuksia.
— Tuopa on uskomatonta, sanoi maalari Marcel.
— Rodolphe näyttää minusta juopuneelta, joka horjahtelee lasinsirpaleitten päällä.
— Kuitenkin hän on valloittanut komean naisen, huomautti toinen nähdessään Rodolphen poistuvan tanssikumppaninsa kanssa.
— Etkö sano meille hyvästi? huusi Marcel hänelle.
Rodolphe riensi taiteilijan luo ja ojensi hänelle kätensä; se oli kylmä ja kostea kuin märkä kivi.
Rodolphen tanssikumppani oli roteva, uhkea Normandian tyttö, jonka synnynnäinen maalaiskömpelyys oli pian hävinnyt ja vaihtunut ylimykselliseen hienouteen joutilaisuuden ja Pariisin aistikkaan ylellisyyden vaikutuksesta. Hän nimitti itseään rouva Seraphineksi ja oli tällä hetkellä erään luuvaloa potevan päärin rakastajatar, saaden tältä kuukausittain viisikymmentä louisdoria ja jakaen se erään konttoristin kanssa, joka antoi hänelle vain selkään. Rodolphe oli miellyttänyt häntä, ja toivoen, ettei ainakaan tämä runoilija antaisi hänelle mitään, hän vei Rodolphen mukanaan kotiinsa.
— Lucile, hän sanoi kamarineidolleen, — tänä iltana en ota ketään vastaan.
Ja hän meni huoneeseensa, palaten sieltä kuitenkin viiden minuutin kuluttua toinen puku yllään. Hän tapasi Rodolphen seisomassa äänetönnä paikallaan, sillä heti sisälle tultuaan oli runoilija joutunut kumean surumielisyyden valtaan.
— Tehän ette katsokaan minuun enää? Ettekä puhu enää minulle? ihmetteli
Seraphine.