— Hyvä on, tarkastakaamme häntä, mietti Rodolphe kohottaen katseensa, — mutta vain taiteellisena arvostelijana.
Ja minkä ilmiön hän silloin saikaan nähdä! kuten Raoul sanoo Hugenoteissa.
Seraphine on ihmeteltävän kaunis. Hänen täyteläinen vartalonsa, jonka soreutta hyvin kuosikas puku vielä kiihotti, häämötti viettelevän kauniina melkein läpinäkyvän vaatteen alta. Rodolphen suonissa hehkui kuumana omistamisen hillitön himo. Hänen aivoihinsa nousi huumaava sumu. Hän tarkasteli jo Seraphinea toisin kuin esteetikko ja otti kauniin tytön kädet omiinsa. Ne olivat ihanat kädet, sellaiset, joita kreikkalaisten mestarien taltta ennen muinoin loi. Rodolphe tunsi näiden käsien vapisevan. Ja yhä vähemmän taidearvostelijana hän veti syliinsä Seraphinen, jonka poskia jo väritti hekuman aamuruskoksi valahtanut puna.
— Tämä olento on oikea nautinnon soitin, rakkauden stradivarius, jolla voin ehkä soittaa pienen hymnin, ajatteli Rodolphe tuntiessaan selvästi, että kaunottaren sydän löi kiihkeässä tahdissa.
Tällä hetkellä kuului rajua kellonsoittoa ovelta.
Lucile! Lucile! huusi Seraphine kamarineidolleen, — älkää avatko.
Sanokaa, etten ole vielä tullut kotiin.
Kuullessaan Lucilen nimen Rodolphe nousi.
— En tahdo millään muotoa häiritä teitä, rouva, hän sanoi. — Minun on muutenkin jo aika lähteä, sillä nyt on myöhä ja minä asun kaukana. Toivotan teille hyvää yötä.
— Mitä, te menette? huudahti Seraphine silmäillen runoilijaa yhä tulisemmin. — Miksi, miksi te lähdette?… Minä olen vapaa… saatte jäädä.
— Mahdotonta, rouva, vastasi Rodolphe. — Odotan luokseni tänä iltana erästä sukulaistani, joka palaa Tulimaasta ja varmasti tekisi minut perinnöttömäksi, ellen olisi kotona ottamassa hänet asianmukaisesti vastaan. Hyvää yötä, rouva.