Ja Rodolphe poistui kiireesti huoneesta. Kamarineito tuli valaisemaan hänelle tietä. Rodolphe sattui katsahtamaan häneen. Se oli nuori, hento nainen, joka käveli hitain, laahustavin askelin. Hänen kalpeat kasvonsa olivat viehättävä vastakohta hänen mustalle tukalleen, ja hänen siniset silmänsä olivat kuin kaksi sammuvaa tähteä.
— Aave! huudahti Rodolphe peräytyen tuon olennon tieltä, jolla oli hänen rakastajattarensa nimi ja kasvonpiirteet. — Takaisin! Mitä tahdot minusta?
Ja Rodolphe syöksyt suin päin portaita alas kadulle.
— Kuulkaahan, rouva, sanoi kamarineito emäntänsä luo palatessaan, — tuo nuori mies oli varmaankin päästä vialla.
— Sano mieluimmin häntä typeräksi! vastasi Seraphine katkerasti. — Oh, sainpa hyvän opetuksen! Kunpa edes se Léon ääliö ymmärtäisi nyt tulla!
Léon oli se herrasmies, jonka hellyyteen kuului myös piiska.
Rodolphe riensi juoksujalkaa kotiinsa. Noustessaan portaita hän tapasi punanauhaisen kissansa, joka naukui valittavasti. Se oli toista yötä turhaan kutsunut uskotonta rakastajatartaan, angoralaista Manon Lescautia, joka kiipeili naapurikattoja pitkin seikkailun haussa.
— Eläin parka, Rodolphe sanoi, — sinuakin on petetty… sinun Mimisi on vetänyt sinua nenästä kuten minäkin. Mutta me koetamme lohduttautua. Näes, kissaseni, naisten ja narttujen sydän on kuilu, jota meidän miesten on turha tutkia.
Rodolphen astuessa huoneeseensa hänestä tuntui hiostavasta kuumuudesta huolimatta kuin olisi kylmä jäävaippa laskeutunut hänen hartioilleen. Se oli yksinäisyyden kylmyys, yksinäisen yön, jota ei mikään häirinnyt. Hän sytytti kynttilän ja tarkasteli autiota huonettaan. Huonekalujen tyhjät laatikot ammottivat aukinaisina, ja syvä surumielisyys täytti lattiasta kattoon tämän pienen huoneen, joka näytti Rodolphesta avarammalta ja autiommalta kuin erämaa. Hänen jalkansa sattui myttyihin, joihin Mimin tavarat oli kääritty. Ilon liikutus värähdytti häntä, kun hän huomasi, ettei Mimi vielä ollut hakenut niitä, vaikka oli sanonut seuraavana aamuna tulevansa. Rodolphe tunsi, että kaikista hänen ponnisteluistaan huolimatta vastavaikutuksen hetki teki tuloaan, ja aavisti saavansa tuskallisella työllä sovittaa äskeisen ilonpitonsa. Hän toivoi kuitenkin, että hänen uupunut ruumiinsa joutuisi unen valtoihin ennen kuin tuska, jota hän niin kauan oli koettanut pidättää, pääsisi hereille.
Kun hän lähestyi vuodetta ja veti sen verhot syrjään, tunsi hän, nähdessään tämän leposijan, joka oli ollut jo kaksi päivää koskematon, vierekkäiset pikku pielukset, joista toisen alta pisti vielä näkyviin naisen yömyssyn pitsireunus, viiltävän tuskan kuristavan sydäntänsä, äänettömän tuskan, joka ei pääse purkautumaan. Hän vaipui vuoteen jalkopäähän, painoi käsillään otsaansa ja huudahti, luotuaan toivottoman silmäyksen ympärillänsä asuvaan autiuteen: