— Oi, pikku Mimi, kotini auringonsäde, oietko tosiaan mennyt, olenko tosiaan lähettänyt sinut pois, enkö saa sinua enää koskaan nähdä! Sinä ihana ruskea pää, joka olet niin kauan levännyt tässä vuoteessa, etkö koskaan enää tule siihen lepoa nauttimaan? Ja sinä oikullinen, vivahduksista rikas ääni, joka hellyydelläsi ja vimmallasi minua viehätit, enkö koskaan enää saa sinua kuulla? Ja te pienet valkeat, sinisuoniset kädet, joihin niin usein huuleni painoin, olenko tosiaan viimeisen kerran suudellut teitä?
Ja Rodolphe painoi huumaantuneena päänsä niihin pieluksiin, joissa vielä tuntui hänen ystävättärensä tukan tuoksu, ja samalla hän oli näkevinänsä makuukomeron perältä astuvan kun aaveen esiin sen olennon, jonka kera oli viettänyt niin monta ihanaa yötä. Keskellä äänettömyyttä kuului hänen korviinsa kirkkaana ja heleänä Mimin iloinen nauru, ja hän muisteli sitä viehättävää ja tarttuvaa hilpeyttä, jolla Mimi oli niin usein saanut hänet unohtamaan heidän epävarman elämänsä kaikki vaivat ja vastukset.
Koko tämän yön hän vietti muistelemalla rakkautensa kahdeksaa kuukautta. Kenties Mimi ei ollut häntä milloinkaan rakastanut, mutta valheellisella hellyydellään hän oli palauttanut Rodolphen sydämeen ensimmäisen miehuudenajan nuorekkaan voiman.
Aamurusko yllätti hänet silloin, kun hän väsymyksen voittamana ummisti kyynelistä punoittaviksi käyneet silmänä. Se oli tuskallinen ja kauhea yö, jollaisia kylmimmät ja epäilevimmätkin meistä ovat saaneet kokea elämässään.
Kun ystävät aamulla tulivat hänen luokseen, pelästyivät he nähdessään
Rodolphen tuskien runtelemat kasvot.
— Sanoinhan sen, lausui Marcel, — hänen eilinen iloisuutensa on koskenut sydämeen. Mutta tälläinen tila ei saa jatkua.
Ja yhdessä toveriensa kanssa hän alkoi nyt ladella Rodolphelle Mimistä juttuja, joista jokainen tunki kuin oas runoilijan sieluun. Ystävät todistivat hänelle, että Mimi koko ajan oli pettänyt häntä sekä kotona että ulkona ja että tämä olento, kalpea kuin kuihtuva enkeli, oli vain alhaisten tunteiden ja huonojen taipumusten tyyssija.
Jokainen koetti parastaan tässä mustaamistyössä, jonka tarkoituksena oli saada Rodolphen rakkaus muuttumaan katkeraksi ylenkatseeksi, mutta tämä tarkoitus saavutettiin vain puolittain. Runoilijan epätoivo vaihtui vihaksi. Hän kohdisti raivonsa myttyihin, jotka hän edellisenä iltana oli sitonut; ja pantuaan erilleen kaikki ne esineet, jotka Mimi oli tuonut mukanaan taloon, Rodolphe pidätti itselleen kaiken sen, mitä oli Mimille heidän yhdessäolonsa aikana antanut, siis suurimman osan kaikista Mimin tavaroista ja etenkin monenlaiset pukutavarat, joita Mimi viime aikoina täyttymättömässä keimailunhalussaan piti peräti välttämättöminä.
Mimi saapui seuraavana päivänä tavaroitaan noutamaan, Rodolphe oli yksin kotona. Hän tarvitsi kaiken malttinsa ja arvokkuutensa estyäkseen heittäytymästä rakastajattarensa kaulaan. Hän pakottautui kuitenkin vastaanottamaan Mimin äänettömin moittein, ja toinen vastasi puolestaan sillä kylmällä pisteliäällä julkeudella, joka voi saattaa suunniltaan heikoimmat ja arimmatkin luonteet. Tämä halveksiva ja häpeämätön kopeus sai Rodolphen ihan silmittömästi raivostumaan. Kalpeana pelosta Mimi jo hetkisen epäili, pääsisikö hengissä runoilijan käsistä. Hänen pelästyneiden huutojensa johdosta riensi kuitenkin joitakuita naapureita paikalle, ja nämä kiskoivat hänet ulos Rodolphen huoneesta.
Kaksi päivää myöhemmin saapui Mimin ystävätär kysymään Rodolphelta, tahtoisiko hän luovuttaa pidättämänsä esineet.