Ja painettuaan nenäliinan kulmalla silmiään — muka niistääkseen — hän asettui levolle.
Kaksi päivää myöhemmin Musette heräsi punaisella verhotussa huoneessa. Katetut siniset vaunut odottivat häntä oven edessä kadulla, ja kaikki muodin valtiattaret tunkeilivat hänen ympärillään, levitellen hänen jalkojensa juureen ihanuuksiaan. Musette oli ihastuttava, ja tämä hieno ympäristö taustanaan hänen nuoruutensa näytti käyneen yhä raikkaammaksi. Hän palasi entiseen elämäänsä, otti osaa kaikkiin juhliin ja saavutti pian takaisin kuuluisuutensa. Hänestä puhuttiin kaikkialla, pörssin käytävillä, jopa eduskunnan tarjoilusaleissa. Hänen uusi rakastajansa, herra Alexis, oli miellyttävä nuori mies. Tosin hän usein moitti Musettea siitä, että tämä niin keveästi ja huolimattomasti kuunteli hänen puhuvan rakkaudestaan. Silloin Musette silmäili häntä nauraen, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
— Mitäpä sille voin, ystäväiseni? Olen kuusi kuukautta elänyt yhdessä erään miehen kanssa, joka ruokki minua salaatilla ja vesivellillä, verhosi minut karttuunilla ja vei minut usein Odéoniin, koska hänellä ei ollut rahaa. Kun rakkaus ei maksa mitään, ja minä olin siihen kummitukseen vimmatusti rakastunut, kulutimme melkoisen määrän rakkautta. Tuskinpa minulla on enää muuta kuin vähän rippeitä jäljellä. Kootkaa ne, en estä teitä siitä. En ole muuten sitä teiltä salannut ja elleivät nauhat olisi niin kalliita, olisin varmasti yhä vielä maalarini luona. Sydämeni taas on siitä lähtien, kun aloin käyttää kahdenkymmenenneljän frangin kureliivejä, melkein ääneti, niin että pelkään unohtaneeni sen johonkin Marcelin laatikon nurkkaan.
Näiden kolmen boheemiperheen häviämisen johdosta vietettiin siinä talossa, jossa he olivat asuneet, oikea juhla. Talonomistaja tarjosi komeat päivälliset, ja vuokralaiset panivat toimeen juhlavalaistuksen.
Rodolphe ja Marcel olivat muuttaneet asumaan yhteen. Molemmat olivat tehneet itselleen epäjumalan, jonka nimeä eivät oikein tienneet. Joskus sattui niin, että toinen puhui Musettesta ja toinen Mimistä. Siinä oli heille ainesta koko illaksi. He muistelivat entistä elämäänsä. Musetten lauluja ja Mimin lauluja, valoisia, valvottuja öitä, uneliaita aamupäiviä ja unessa nautittuja päivällisiä. Yksitellen saivat kaikki nuo häipyneet hetket nousta esille muistojen kätköistä, ja he lopettivat tavallisesti vakuuttelemalla toisilleen, että he kaikesta huolimatta olivat yhä vielä onnellisia, istuessaan näin yhdessä, savuava piippu suussa, jalat uunia vasten, kohennellen iloisesti rätisevää takkavalkeaa ja kertoellen toisilleen ääneen samoja asioita, joita yksin ollessaan alinomaa ajattelivat: että he olivat suuresti rakastaneet kadonneita olentoja, jotka olivat vieneet mukanaan osan heidän nuoruuttaan, ja että heidän sydämessään ehkä vieläkin oli sama rakkaus.
Eräänä iltana bulevardia pitkin kävellessään Marcel huomasi jonkin askeleen päässä nuoren naisen, joka vaunuista laskeutuessaan jätti näkyviin valkean sukan verhoaman, kerrassaan jalomuotoisen jalan. Jopa ajurikin töllisteli silmät sirrallaan tätä viehättävää lisäystä juomarahaan.
— Pentele, ajatteli Marcel, — siinäpäs on kaunis kappale jalaksi! Minua tosiaan haluttaa tarjota hänelle käsivarteni. Mutta kuinka se parhaiten kävisi päinsä?… Nytpä keksin… se temppu on ainakin uusi..
— Anteeksi, madame, hän sanoi lähestyen tuntematonta, jonka kasvoja ei vielä nähnyt, — oletteko ehkä sattumalta löytänyt nenäliinaani?
— Kyllä monsieur, vastasi nuori nainen, — tässä se on! Ja hän ojensi
Marcelille nenäliinan, joka hänellä oli kädessään.
Marcel joutui perin hämilleen. Mutta äkkiä sai heleä nauru, joka singottiin suoraan vasten hänen kasvojaan, hänet tointumaan; tästä ilontoitotuksesta Marcel tunsi vanhan rakkautensa.