—- Voi, hyvä herra! 'Ei kulta eikä mahonki tee meitä onnellisiksi', on eräs vanhan ajan viisas sanonut. Enkä minä puolestani voi suvaita mahonkia. Se on liian tavallista puuta, sitähän on kaikkialla.
— Mutta tottahan teillä on jonkinmoiset huonekalut, minkälaiset hyvänsä?
— Ei, ne vievät liiaksi tilaa huoneistossa. Kun on tuoleja, ei oikein tiedä minne istuutua.
— Mutta onhan teillä ainakin vuode? Missä te muutoin lepäätte?
— Minä lepään luottamuksessa sallimukseen, hyvä herra.
— Anteeksi, vielä eräs kysymys, sanoi herra Bernard. — Mikä on ammattinne?
Juuri samalla hetkellä palasi uuden vuokralaisen kantaja toiselta matkaltaan ja tuli pihalle. Niiden tavaroiden joukossa, joita hänen kantohihnaansa oli sälytetty, näkyi maalausteline.
— Voi, herra, huusi ukko Durand kauhistuneena, osoittaen maalaustelinettä isännälle, — hän on maalari!
— Niin, taiteilija, sitä aavistelinkin! pääsi vuorostaan herra
Bernardilta, ja hänen tekotukkansa suortuvat nousivat kauhusta pystyyn.
— Maalari? Mutta miksi et tiedustellut, kuka hän oli, jatkoi hän
portinvartijan puoleen kääntyen. — Etkö tiennyt, mitä hän hommailee?
— Helkkari, älähti miesparka. — Hän antoi minulle viisi frangia juomarahaa. Mistäs minä osasin epäillä…