Nyt oli Musetten vuoro antaa uudesta rakastajastaan ylen kaunis kuvaus.
Bulevardin ihmisvilinässä näyttelivät Marcel ja Musette koko ajan »Rakkauden paluun» ilveilyä. Säe säkeeltä he toistivat milloin hellästi hyväilevällä, milloin veikeän kiusoittelevalla tavalla sitä kuolematonta oodia, jossa Horatius ja Lydia niin viehättävästi kuvailevat toisilleen uusien rakastettujensa suloja ja loppujen lopuksi lisäävät jälkikirjoituksen vanhalle rakkaudelleen. Heidän saapuessaan erään kadun kulmaan tuli äkkiä heitä vastaan joukko sotamiehiä.
Musette »järjesti» tästä itselleen pienen pelästyksen, tarrautui
Marcelin käsivarteen ja sanoi:
— Hyvä Jumala, näetkö, siellä tulee sotaväkeä! Nyt tulee varmasti vallankumous. Paetkaamme heti, minua niin pelottaa. Tule saattamaan minua!
— Mutta minne? kysyi Marcel.
— Kotiini, vastasi Musette. — Saat nähdä, kuinka sievä asunto minulla on. Tarjoan sinulle illallista, ja juttelemme politiikasta.
— Ei, sanoi Marcel ajatellen herra Alexisia, — en voi tulla luoksesi, vaikka saisinkin illallista. Minua ei haluta juoda viiniäni toisten lasista.
Musette ei osannut tähän kieltoon mitään vastata. Mutta äkkiä nousi muistojen sumusta hänen mieleensä kuva taiteilijan köyhästä majasta, sillä Marcelista ei ollut vieläkään tullut miljoonamiestä, ja hän sai uuden ajatuksen. Toinen patrulli sattui parhaiksi tulemaan paikalle, ja siitä Musette otti sopivan aiheen uuteen pelonkohtaukseen.
— Nyt alkaa taistelu! hän huudahti. — En uskalla mitenkään mennä kotiin. Marcel, ystäväni, saata minut erään ystävättäreni luo, joka muistaakseni asuu siellä päin, missä sinäkin.
Neuf-sillan poikki käveltäessä Musette purskahti nauruun.