— Mainiota! huudahti kustantaja nähdessään Schaunardin tulevan sisälle, — tulette kuin kutsuttuna. Minulta on juuri tänään tiedusteltu pianonsoittajaa. Eräs englantilainen. Luulen, että saatte hyvän maksun… Mutta oletteko tosiaan taitava?
Schaunard ajatteli, että liiallinen häveliäisyys saattoi vahingoittaa häntä kustantajan silmissä. Vaatimaton musiikkimies, etenkin pianisti, se on tosiaan harvinaista! Schaunard vastasi siis mahtipontisesti:
— Minä olen ensiluokkainen. Jos minulla vain olisi toinen keuhko vialla, pitkät hiukset ja musta puku, loistaisin tänään kuin aurinko, ja sen sijaan että nyt vaaditte kahdeksansataa frangia Nuoren tytön kuolema nimisen partituurini painattamisesta, tarjoaisitte silloin polvillanne kolme tuhatta ja oikein hopealautasella. Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa, sormeni ovat jo kymmenen vuotta suorittaneet pakkotyötä koskettimilla, niin että osaan käsitellä norsunluuta ja eebenholtsia jotensakin taitavasti.
Henkilö, jonka puoleen Schaunardia kehotettiin kääntymään, oli englantilainen nimeltä mr. Birn. Musiikkimiehen otti ensin vastaan sininen lakeija, joka sitten jätti hänet vihreän lakeijan hoteisiin. Tämä siirsi hänet mustalle lakeijalle, joka loppujen lopuksi ohjasi hänet saliin, missä saarelainen istui. Schaunard näki edessään raukeaan asentoon vaipuneen miehen, joka muistutti Hamletia mietiskelemässä ihmisten mitättömyyttä. Taiteilija aikoi juuri ilmoittaa käyntinsä syyn, kun äkkiä kuuluva kimeä huuto katkaisi hänen sanansa. Tämä korvia viiltävä kirkuna lähti papukaijasta, joka kiikkui häkkinsä orrella alemman kerroksen parvekkeella.
— Voi se elukka, se elukka! voivotteli englantilainen nytkähtäen hermostuneesti nojatuolissaan. — Se vie minun henki.
Samassa lintu aloitti uudelleen ohjelmansa, joka oli tavallisten papukaijojen läksyä paljon pitempi. Schaunard ihan tyrmistyi kuullessaan, että tuo siivekäs erään naisäänen yllyttämänä alkoi lausua Théramènen kertomuksen ensi säkeitä musiikkiopistoissa tavanomaisin korostuksin.
Tätä papukaijaa piti näet suosikkinaan eräs näyttelijätär, jonka kammio oli silloin muodissa. Hän oli niitä naisia, joita ties mistä syystä arvioitiin huimaavan korkealle sievistelyn ja keimailun kilparadalla ja joiden nimiä tapaa kaikkien herrasmiesten ruokalistoissa elävänä jälkiruokana. Tuottaahan meidän päivinämme kristitylle arvoa se, että hänet nähdään näiden pakanoiden seurassa, joilla ei suinkaan ole muuta antiikkista kuin heidän kastetodistuksensa. Jos he ovat kauniita, ei vahinko sittenkään ole varsin suuri: korkeintaan voi itse joutua puille paljaille, kun on hankkinut heille palisanterikaluston. Mutta jos heidän kauneutensa on mittojen ja painojen välityksellä hankittu rohdos- ja hajuvesikaupustelijoilta eikä kestä kolmea vesipisaraa tai jos heidän henkevyytensä ydin on halpahintainen kupletti ja heidän lahjakkuutensa turva on taputtajan käsissä, silloin on vaikea käsittää, miksi hienot miehet, joilla joskus on nimi, älykkyyttä ja muodin mukainen takki, menevät arkipäiväisen ja markkinarihkaman ihailussa niin pitkälle, että korottavat muotiesineen arvoon olioita, joita heidän palvelijansa eivät huolisi hentuikseen.
Puheena oleva näyttelijätär oli näitä hetken kaunottaria. Hän käytti nimeä Dolores ja väitti olevansa espanjalaista alkuperää, vaikka oli syntynyt siinä Pariisin Andalusiassa, jonka nimenä on Coquenard-katu. Vaikkei tältä kadulta ole kuin kymmenisen minuuttia Provence-kadulle, oli matka kuitenkin vienyt häneltä seitsemän kahdeksan vuotta, sillä hänen tähtensä alkoi kohota vasta sitten kun hänen ruumiillinen olemuksensa rappeutui. Niinpä sinä päivänä, jolloin hän laitatti ensimmäisen tekohampaansa, hänellä oli hevonen ja toisen tekohampaansa ilmaantuessa kaksi hevosta. Nykyään hän vietti suurellista elämää, asui palatsissa, joka oli komea kuin Louvre, pysytteli Longchamp-päivinä [kävely Longchampissa kunkin vuoden paastoviikkona määräsi kevätmuodin. — Suom.] keskellä viertotietä ja pani toimeen tanssiaisia, joissa koko Pariisi oli läsnä, se on näiden naisten Pariisi: häväistysjuttujen ja pilapuheiden joutilaat ritarit, kortinpelaajat ja paradoksien metsästäjät, kaikenkaltaiset tyhjäntoimittajat, oman ja muiden ajan tappajat; kirjailijat, jotka sepustelevat vain käyttääkseen kyniksi selkäsulkiaan; elostelun sankarit; väärien korttien aatelismiehet, tuntemattomien ritarikuntien jäsenet, kaikki se tanssisalien mustalaiskansa, joka tulee ties mistä ja menee ties minne; kaikki huonomaineiset ja merkityt olennot; kaikki ne Eevan tyttäret, jotka aikaisemmin kauppasivat äidinpuolista perintöänsä julkisissa myymälöissä ja nyt hienoissa salongeissa harjoittavat vähittäisliikettä; koko se kehdosta hautaan turmeltunut suku, joka Golcondan timantit otsallaan ja Tiibetin turkit selässään käy teatterien ensi-illoissa, joille kuitenkin kukkii kevään ensimmäinen orvokki ja nuoruuden ensi rakkaus. Kaikki nämä ihmiset, joita sanomalehdissä nimitetään koko Pariisiksi, tapasivat toisensa neiti Doloresin, mainitun papukaijan valtijattaren, salongissa.
Tämä lintu, joka puhelahjojensa nojalla oli tullut kuuluisaksi koko kaupunginosassa, oli vähitellen saattanut lähimmät naapurit suoranaisen kauhun valtaan. Se oli parvekkeelle ripustetun häkkinsä orresta tehnyt itselleen puhujalavan, jolta se pärpätteli aamusta iltaan. Muutamat sen valtiattaren tutuiksi joutuneet sanomalehtimiehet olivat opettaneet sille eräitä parlamentaarisia puheenparsia ja lintu oli hämmästyttävän perillä erittäinkin sokerikysymyksestä. Se osasi lisäksi ulkoa näyttelijättären koko ohjelmiston ja lausui osansa niin hyvin, että olisi saattanut, milloin sen emäntä oli pahoinvoipa, esiintyä hänen sijaisenaan teatterissa. Niin kuin sen emäntä oli moninainen tunteissaan ja vastaanotti vieraita kaikista maailman kolkista, niin papukaijakin puhui kaikkia kieliä ja lausuili joskus mitä erilaisimmilla murteilla sellaisia ruokottomuuksia, että ne merimiehetkin, joita kuuluisa papukaija Vert-Vert sai kiittää ylen pitkälle kehittyneestä opistaan, olisivat niistä punastuneet. Tämän linnun seura saattoi olla hyödyksi ja huviksi kymmenen minuutin ajan, mutta kävi sitten suorastaan kiduttavaksi. Naapurit olivat useita kertoja valittaneet, mutta näyttelijätär ei ollut ottanut valituksia kuuleviin korviinsa. Pari kolme vuokralaista, kunniallisia perheenisiä, kauhistuneina näyttelijättären huonoista tavoista, joita avosuinen papukaija oli heille paljastellut, oli jättänyt irtisanomisilmoituksensa talon isännälle, jonka näyttelijätär kuitenkin oli osannut voittaa puolelleen.
Englantilainen, jonka luo näimme Schaunardin astuvan, oli kestänyt kärsivällisesti kolme kuukautta.