Eräänä päivänä hän kätki kaiken kerääntyneen kiukun parhaimman juhlapukunsa alle ja ilmoittautui neiti Doloresin luo niin komean näköisenä kuin olisi saapunut Wîndsoriin suutelemaan kuningatar Victorian kättä.
Nähdessään vieraan näyttelijätär luuli ensin, että tulija oli Hoffman lordi Spleenin asussa, ja pyysi häntä ammattitoverina aamiaiselle. Englantilainen vastasi totisena sillä ranskalla, jonka eräs espanjalainen pakolainen oli hänelle viidessäkolmatta oppitunnissa opettanut:
— Suostun tarjous… se ehto, että syömme tuo lintu… katala.
Ja hän osoitti papukaijaa, joka oli vainunnut saarelaisen ja tervehti häntä kirkuen God save the king.
Dolores ajatteli naapurin tulleen tekemään hänestä pilaa ja oli vastaamaisillaan kiivaasti, kun englantilainen lisäsi:
— Kun olen rikas, tahdon ostaa elukka.
Dolores vastasi pitävänsä paljon linnusta, niin ettei halunnut nähdä sen siirtyvän toisiin käsiin.
— Oh, ei minä sitä käsiin, vaan… jalkojen alle, selitti englantilainen ja näytti samassa vahvoja kengänkorkojaan.
Dolores vapisi vihasta ja oli ehkä vähällä riehaantua, mutta silloin hän huomasi englantilaisen sormessa sormuksen, jonka timantti saattoi kenties merkitä kahdentuhannenviidensadan frangin korkoja. Tämä huomio vaikutti kuin vesiryöppy. Hän oivalsi olevan ajattelematonta riitaantua miehen kanssa, jolla oli viisikymmentätuhatta frangia pikkusormessaan.
— Hyvä on, monsieur, vastasi hän, — koska Coco raukkani ikävystyttää teitä, muutan sen perähuoneeseen. Silli tavoin pääsette sitä kuulemasta.