— Hän on keitetyn jättiläisravun näköinen!
— Kuinka paljon sinä sait viime lahjanäytännöstäsi? kysyi eräs näyttelijätär toveriltaan.
— Koko joukon, ystäväiseni. Se oli ensi-ilta ja talo oli tupaten täynnä. Jakkaratkin maksoivat louisdorin. Kuitenkaan ei minulle jäänyt kuin kuusi frangia. Muotikauppa vei kaiken muun. Ellen niin kovin pelkäisi pakkasen puremia, menisin toden totta Pietariin.
— Mitä! Ethän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä ja kuitenkin jo ajattelet lähteä Venäjälle?
— Mikä muukaan neuvoksi, sanoi toinen ja lisäsi: — Entä milloin on sinun näytäntösi?
— Parin viikon päästä. Olen jo saanut myydyksi aitiolippuja kolmentuhannen frangin arvosta, upseereille varattuja mukaan laskematta.
— Katsos nyt, koko permanto lähtee ovia kohden!
— Kuullessaan Doloresin laulavan!
Dolores siellä tosiaan purppuranpunaisena kuin hänen pukunsa hellitti kurkustaan räikeätä kuplettiaan. Kun hän oli työläästi päässyt sen loppuun, putosi hänen jalkoihinsa kaksi kukkavihkoa kahden näyttelijättären, hänen ystävättäriensä heittäminä, jotka nyt kumartuivat aitionsa reunan yli ja huusivat:
— Bravo, Dolores, bravo!